Maria Kivimaa kävi kesäkuussa katsomassa brittipopin legendaa The Stone Rosesia puistokeikalla Lontoossa. Edes tuhansien känniurpojen läsnäolo ei onnistunut vesittämään toissa vuonna comebackin tehneen manchesterilaisyhtyeen karismaa.
Teksti: Maria Kivimaa, kuva: Geffen
The Stone Roses
Finsbury Park, Lontoo
8.6.2013
Missä muussa tahansa tilanteessa seuraava skenaario aiheuttaisi vähintäänkin tuskallisen allergiareaktion: pelto täynnä tuhansia umpihumalaisia manchesterilaisia juntteja, puolentoista tunnin jonotus kaljatelttaan, pieniä ilotulitteita näiden edellämainittujen manchesterilaisjunttien käsissä ja pahasti epävireistä laulantaa niin lavalla kuin yleisössä.
Mutta The Stone Rosesin kohdalla mikään muu ei tulisi kyseeseenkään.
Musiikkisnobbailulle ei pimenevässä perjantai-illassa ollut tilaa – eikä tilausta. Myötahäpeän sijasta keikan suvantohetket tuntuivat vain jollain masokistisella tavalla kuuluvan asiaan: laahaava Going Down, b-raita johon ei ole livenä koskettu yli kymmeneen vuoteen, saattoi olla eräs heikoimpia ikinä todistamiani livemusiikkihetkiä (ja kyllä, olen ollut todistamassa Bob Dylanin nykykuntoa), eikä Stop It pannut paljoa paremmaksi. The Stone Roses kuulosti paikoin järkyttävän huonolta.
Mutta tähän valitus sitten loppuukin. Suurin osa keikasta oli Ian Brownin tasaheikkoa mölinää, mutta se oli sitä sellaisella tunteella, ettei kylminkään kyynikko voinut olla sulamatta. Brown, kuihtuneenakin, huokui madchester-karismaa samalla intensiteetillä kuin yleisö halusi vuosikymmenten takaa muistaa (tämä ei ollut teini-ikäisten ilta), kitaristi John Squire oli tikissä, ja rummuissa Reni yltyi muutamaan huikeaan sooloon, mairea hymy huulillaan.
Eikä Lontoossa säästelty vanhoja hittejä: avausbiisina kuultiin I Wanna Be Adored, ja Fools Goldin kohdalla sitä muisti, taas miksi The Stone Roses kuului aikansa kiinnostavimpiin ja edistyksellisimpiin yhtyeisiin. She Bangs the Drums oli jälleen Brownin äänelle turhan suuri haaste, kuten oli myös Waterfall, mutta jollain ilveellä, ehka Squiren virheettömän kitaroinnin ja yleisön paatoksen ansiosta, biisistä saatiin jopa kaunis.
Ja mihinpä muuhun tämä olisi voinut päättyä kuin I Am the Resurrectioniin? Viimeisen viiden minuutin aikana Finsbury Parkin ilma väreili euforiaa, ruumiineritteitä, lämmintä olutta ja, anteeksi nyt vain, rakkautta. (Olimme tosin tuntia aiemmin estäneet parikin aluillaan olevaa tappelunujakkaa)