Flow Festivalin avajaiskonsertti oli The Knifen käsissä alusta loppuun arvaamatonta, bändikeikkojen kaavamaisuudelle naureskelevaa teatteria. Teatteria, joka haastavuudestaan huolimatta tarjosi yleisölle poikkeuksellisen euforisen elämyksen.

Teksti: Jari Setälä, kuva: Flow Festival

The Knife
Suvilahti, Helsinki
7.8.2013

The Knifen tänä keväänä ilmestyneen Shaking the Habitual -levyn ympärille rakennettu kiertue on saanut ristiriitaista palautetta niin Dreijerin sisarusten muodostaman duon faneilta kuin kriitikoiltakin.

Jos konepopin irvaillaan olevan keikkatilanteessa vain teatteria, niin miksi siitä ei voisi tehdä mahdollisimman koreaa showta?

Tukahduttavan kuuman Nokia Blue Tentin etuosaan pakkautuneelle yleisölle The Knifen performanssitaide on tuskin tullut negatiivisena yllätyksenä, sillä duon ensimmäinen Suomen-keikka on ollut pitkään odotettu tapaus.

Konsertin käynnistyessä lavalle saapuu kahdeksan tummiin kaapuihin pukeutunutta hahmoa. Dreijerin sisarukset Karin ja Olof ovat ryhmän seassa tunnistamattomina. Keskellä lavaa on kummallinen, valtava veneenmuotoinen jousisoitin. Lavan reunoilla on neonväreissä kylpeviä harppuja ja lyömäsoittimia. Yhdessäkään soittimessa ei kuitenkaan ole kiinni piuhaa eikä yhtäkään niistä ole mikitetty.

Vielä konsertin avaavissa Shaking the Habitual -levyn biiseissä A Cherry on Top ja Raging Lung salaperäinen ryhmä on soittavinaan vinksahtaneesta satumaasta karanneita soittimiaan. The Knifen laulaja Karin Dreijer Andersson, tai joku muu hupullisen kaavun ja kasvomeikkien taakse kätkeytyneistä esiintyjistä, liikuttelee huuliaan mikrofonin edessä.

Illuusio särkyy ja matto vedetään jalkojen alta kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun kappale Without You My Life Would Be Boring käynnistyy. Kaavut riisutaan ja ryhmä aloittaa osin kornia aerobicia muistuttavan koreografian ja osin intuitiivisen riehumisen varaan rakennetun tanssin. Kukaan esiintyjistä ei edes esitä laulavansa. Kaikki musiikki tulee taustanauhalta.

On oikeastaan mahdotonta sanoa, soitetaanko keikan aikana yhtäkään nuottia oikeasti. Tai laulaako kukaan tiuhaan tahtiin vaihtuvista laulajista oikeasti. Blue Tentin trooppiseksi kasvaneessa lämpötilassa näillä asioilla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä. Rintakehää hakkaavat teolliset rytmit ja viiltävät laulumelodiat vaivuttavat transsimaiseen tilaan. Vaikka esimerkiksi suurimman osan yli yhdeksänminuuttisesta Full of Fire -biisistä esiintyjäryhmä seisoo liikkumattomana muodostelmana lavan toisessa reunassa, ei yleisöä näpeissään pitelevä jännite katkea hetkeksikään.

Esityksen vaikuttavin hetki oli kenties Deep Cuts -albumilta irroitetun Got 2 Let U -kappaleen näyttävästi sukupuolirooleja nurin niskoin kääntänyt tulkinta. Tanssiryhmään kuulunut meikattu miestanssija esitti mikrofonin kanssa kappaletta keimaillen ja keikuttaen lantiotaan satiirisen korostetusti kuin rivoimmatkin naispuoliset poptähdet. Lavan keskelle tuotuun taulukehykseen heijastettiin samanaikaisesti kuvaa samasta miehestä arkisessa ulkoasussaan. Miestanssija ja hänen tauluheijasteensa vuorottelivat Got 2 Let U -biisin laulumelodioiden esittämisessä.

Tänä vuonna ei ole tullut vastaan toista keikkaa, jolla silmät olisivat säilyneet yhtä naulittuina kaikkiin lavan tapahtumiin konsertin alusta loppuun. Olisiko näin tapahtunut, jos The Knife olisi seisoskellut kahdestaan lavalla syntikan ja läppärin kanssa?

Jonkun vähemmän taitavan yhtyeen käsissä tällainen esitys kääntyisi juuri sellaiseksi kuin miltä se paperilla saattaa monelle näyttää – itsetarkoitukselliseksi ja tylsäksi naamioleikiksi. The Knife sen sijaan teki soitinsuorittamiseen keskittyvän perinteisen popkonsertin kaavamaisuuden rikkomisesta äärimmäisen viihdyttävää näytelmää. Lopputuloksena syntyi euforinen stimulanttiryöppy aisteille. Jos konepopin irvaillaan olevan keikkatilanteessa vain teatteria, niin miksi siitä ei voisi tehdä mahdollisimman koreaa showta?

Flow Festivalin perjantai- ja lauantaipäivien varsin monipuolisen artistikattauksen joukosta suurimman vaikutuksen taisivat tehdä meluisan ja raadollisen rockin veteraaniyhtyeet.

Teksti: Mervi Vuorela (MV), Jari Setälä (JS)
Kuvat: Julius Töyrylä (Alicia Keys, Beach House), Flow Festival / Noora Isoeskeli (Nick Cave)

Flow Festival
Suvilahti, Helsinki
9.-11.8.2013

PERJANTAI 9.8.

Käppi/Nyrhinen

Jos puhutaan musiikin raakuudesta ja tinkimättömästä tee se itse -estetiikasta, kansanmuusikko Pekko Käppi ja soitinrakentaja Juhana Nyrhinen ovat tämän hetken autenttisimmat suomipunkkarit. Kaaosta, Varausta, Ratsiaa ynnä muita punk-ikivihreitä coveroinut kaksikko ei pelkästään soittanut keikkaa, vaan tuntui elävän ja hengittävän jokaista tuottamaansa nuottia ja soundia. Vaikka kaksikon esiintymispaikaksi valittu The Other Sound -teltta muistutti tunnelmaltaan hippien teenjuontitiipiitä, Käppi ja Nyrhinen saivat jouhikkonsa, kanteleensa, rapapallinsa ynnä muut soittimensa kuulostamaan uhkaavalta kuin vihanhallintaongelmista kärsivä kehonrakentaja. Samanaikaisesti biiseistä paljastui nyansseja, joita alkuperäisversioista ei edes osannut etsiä. Bonusta vilkkuvalla pääkallolla varustetusta jouhikosta! (MV)

Minä ja Ville Ahonen

Tunnustan: en ole ikinä pitänyt Minä ja Ville Ahosen musiikista. Aluksi helsinkiläisbändin keikka näyttikin menevän kuin pahimmassa taidekoulumatineassa. Lavalle oli roudattu jättimäinen kukkapuska, Ahonen luikerteli teatraalisesti jakkarallaan ja esitti epilepsiakohtaukselta näyttäviä tanssiliikkeitä, musiikin intensiteetti ei kestänyt Nokia Blue Tentin ihmishälinää ja niin edelleen. Mutta sitten jotain tapahtui. Musta Virta -biisin kohdalla tajusin yhtäkkiä ymmärtäväni, mitä Ahonen ajaa takaa. Ehkä se oli se tapa, jolla mies lausui maailman vaikeimman lauseen ”minä rakastan sinua”. Ehkä se oli Ultramariinista ja Varjosta muistuttava sävellys. Ehkä se oli se arvaamaton katse, jolla Ahonen tuijotti tyhjyyteen. Ehkä se oli humala. Tai sitten minä vain taisin pitää keikasta. Ainakin vähän. (MV)

Autre Ne Veut

Yhdysvaltalaisen Autre Ne Veutin keväällä ilmestynyt Anxiety on hieno albumi, mutta ainakaan puolityhjässä Black Tentissä sumuinen ja hidas elektroninen r&b ei löytänyt toimivaa kontekstia. Autre Ne Veut -nimen taakse kätkeytyvälle Arthur Ashinille omien biisiensä laulumelodiat tuntuivat vaativan valtavaa fyysistä ponnistusta. Levyllä Ashinin ylitulkinta ei niinkään häiritse, mutta keikkatilanteessa äänensä käheäksi repineen Ashinin vinkuminen muuttui lähinnä ärsyttäväksi soul-maneerien korostamiseksi. Ainoastaan viimeisenä biisinä kuullussa Countingissa päästiin jonkinlaiseen toimivaan intensiteettiin. (JS)

Kendrick Lamar

Kendrick Lamar oli päälavalla viileä ja itsevarma showmies, mutta Lamaria säestänyt nelihenkinen livebändi tuntui liian monesti syövän tehon räppärin parhaimmillaan hypnoottisesti soljuvasta ulosannista. 2010-luvun hienoimpiin hiphop-levyihin lukeutuvan Good Kid, M.A.A.D City -albumin taustat ovat täynnä melankolisen pohjavireen sävyttämiä kiinnostavia yksityiskohtia, mutta etenkin keikan alkupuolella taustabändi peitti väkinäisellä tuuttauksellaan alle kaikki kappaleiden hienot nyanssit. Poetic Justicen kaltaisissa hitaammissa kappaleissa taustabändi antoi onneksi riittävästi tilaa Lamarille. Keikan lopussa kuullut M.A.A.D. City ja Swimming Pools (Drank) esittelivät vihdoin sellaista suvereeniutta, jollaista olisi toivonut koko keikalta. Lamarin kiitettävä karisma oli kuitenkin nautittavaa seurattavaa koko keikan ajan. (JS)

Cat Power

Ensivaikutelmani on positiivisesti yllättynyt: nistin ja bikerin risteytykseltä näyttävä Cat Power alias Chan Marshall ei olekaan mikään kahden pennin leluelektroa pimputtava tusinaindieartisti, vaan vanhakantaisesta laulunkirjoittajaperinteestä ammentava karismaattinen nainen. Lisäksi hänen melankoliset ja minimalistiset soul/pop-kappaleensa kuulostavat varsinkin keikan alkupuolella oikeasti hyviltä. Kokonaisen festarikeikan mitassa homma ei kuitenkaan pysy hanskassa, vaan lässähtää puoli-intensiteetillä rutistetuksi lauleskeluksi ja soitteluksi. Toisin sanoen Cat Power muuttuu sitä tylsemmäksi, mitä pidemmälle keikka etenee. Siinä kohtaa ei auta edes hyvännäköinen naiskitaristi eikä Johnny Thundersia apinoiva kosketinsoittaja-kitaristi. (MV)

Alicia Keys.

Alicia Keys

Tämän vuoden nimekkäin valtavirralle suunnattu Flow-kiinnitys tarjosi päälavan pimeässä illassa viimeisen päälle öljytyn puolitoistatuntisen täsmähittejä. Alicia Keysissä on aitoa eleganssia eikä hänen tarvitse turvautua lavalla monen r&b-kollegansa ylikorostettuun seksuaalisuuteen. Keysin tyylikkyyttä esiintyjänä tukee tietysti myös hänen tekninen taitavuutensa. Alician lauluääni on virheetön myös keikkatilanteessa. Keikan keskivaihetta dominoivat päättymättömiltä tuntuvat pianoballadit eivät kuitenkaan olleet kaipaamani asia puolenyön lähestyessä, joten poistuin siinä vaiheessa katsomaan RBMA Backyard -lavalla esiintynyttä Maya Jane Colesia, jonka aiemmin kesällä ilmestynyt debyyttilevy Comfort puki onnistuneesti deep housen tunnelmallisten pop-raamien sisälle. Dj-keikallaan Coles keskittyy kuitenkin odotetusti nokturnaalisesti sykkivän tunnelmoinnin sijasta hyviin bileisiin. Bailuista nauttiminen täysillä olisi kuitenkin todennäköisesti vaatinut Backyardin sankan ihmisjoukon läpi lavan edustalle rynnimistä, joten palaan 20 minuutin jälkeen Alician keikalle, jonka lopussa kuullut Girl on Fire ja Jay-Z:n Blueprint 3 -albumin versiona esitetty Empire State of Mind päättivät keikan balladihidastelun jälkeen sopivaan nostatukseen. (JS)

Moderat

Nokia Blue Tentissä esiintyneen Moderatin chillout-hidastelun ja bassovoittoisten energiaryöppyjen välimaastossa liikkunut keikka kuulosti väsyttävyyteen saakka virheettömän Alicia Keysin jälkeen virkistävältä. Saksalaisten Apparatin ja Modeselektorin muodostaman elektrotrion vyöryttämä lempeä äänimatto tuntui kehon läpi kulkevalta lämpimältä virtaukselta, joka pakotti liikkumaan. Vastustamattoman tarttuvia melodiakoukkuja hyödyntävien Rusty Nailsin, Bad Kingdomin sekä A New Errorin kaltaiset kappaleet lietsoivat lavan edustalle pakkautuneen humalaisen yleisön paikoin kiitettävään tanssihurmokseen. Blue Tentistä poistuttaessa olo oli euforinen ja täynnä virtaa. (JS)

LAUANTAI 10.8.

Jyrki Nissinen & Hot Visions

Jyrki Nissinen on mahtava artisti. Vaikka miehen kirjoittamissa biiseissä ei ole juuri mitään järkeä, niitä pysähtyy kuuntelemaan perverssin lumouksen vallassa. Livetilanteessa vaikutelma vain korostuu, ja säkeet kuten ”voi vittu mä haluun kuolla oh fuck” alkavat kuulostaa jumalaiselta neroudelta. Samalla kun Nissinen rämpyttää kitaraansa melkein oikein, Hot Visions huojuu musikaalisuuden ja epämusikaalisuuden rajalla kuin nisti apteekin jonossa. Romuluisuudestaan huolimatta kokonaisuus groovaa hämmentävän hyvin ja onnistuu siinä, missä Nissinen on aina ollut parhaimmillaan: ihmisten hämmentämisessä härskin huumorin keinoin. (MV)

My Bloody Valentine

My Bloody Valentine julkaisi helmikuussa liki 22 vuoden odotuksen jälkeen uuden m b v -albuminsa. Bändin ensimmäistä Suomen-keikkaa on todennäköisesti odotettu vähintään yhtä kauan, joten ennakko-odotukset keikan suhteen olivat miltei mahdottoman korkealla. Keikan käynnistävien I Only Saidin ja When You Sleepin aaltoilevan surinan vyöryessä kaiuttimista alkaa tuntumaan siltä, että odotuksiin pystytään ehkä sittenkin vastaamaan. Viimeistään peräkkäin soitetut Honey Power, Only Tomorrow ja Come In Alone loivat tarpeen hukuttautua koko kropallaan äänivallin sisälle. Koko keikan ajan täysin liikkumattomina seisoneet laulaja-kitaristit Kevin Shields ja Bilinda Butcher saivat kitaramuurilleen tukea välillä kolmatta kitaraa soittaneesta kosketinsoittaja Jen Macrosta.

Shieldsin ja Butcherin lauluosuudet kuuluivat odotetun vaimeasti, mutta kaksikon laulumelodiat erottuivat silti suurimman osan ajasta riittävän hyvin ajoittain puuroutuvan melu-usvan keskeltä. Hieman yllättäen keikkaa pystyi katsomaan ainakin hieman kauempana lavasta ongelmitta ilman korvatulppia, jopa keikan päättäneen You Made Me Realise -biisin pelkkään noiseen keskittyvässä väliosassa. Väliosan meluvyöry kuulosti ja etenkin tuntui samalta kuin hetkenä minä hyvänsä räjähtävä suihkumoottori olisi käynnistynyt korvien juurella. Tosin tässä tapauksessa maailmanlopun meteli tuotti pelkästään silkkaa nautintoa. Hiukan liian lyhyeltä keikalta jäi loppujen lopuksi kaipaamaan lähinnä vain sitä, että My Bloody Valentine olisi soittanut vielä lujempaa. (JS)

Nick Cave & The Bad Seeds

Miten on mahdollista, että olen missannut Nick Cave & The Bad Seedsin tänä vuonna ilmestyneen Push the Sky Away -levyn? Tätä kysymystä mietin, kun australialaisyhtye vyöryttää Suvilahden hämärtyvään yöhön Jubilee Streetin, Mermaidsin ja tukun muita uusia biisejä, jotka kaikki kuulostavat huikeilta. Etenkin levyn nimibiisi on silkkaa magiaa: maailman lohduttomimpaan urkumelodiaan nojaava minimalistinen slovari, jonka Cave esittää käsinkosketeltavalla tunnelatauksella. Myös vanhemmat The Bad Seeds -biisit saavat Caven hyppysissä sellaisen juurihoidon, ettei miehen läsnäololta välty kukaan. Oli kyseessä sitten romuluinen ränttätänttä, raamatullisia viittauksia vilisevä paatos tai hauraasti esitetty pianoballadi, Nick Cave & Bad Seeds tekevät selväksi, miksi keski-ikäiset miehet ovat niin paljon pikkupoikia kiinnostavampia. Näissä biiseissä ja tässä lavaläsnäolossa on niin paljon elämänkokemusta ja niin paljon elämäntuskaa, ettei sellaista pysty teeskentelemään. Se täytyy vain elää ja hengittää ulos musiikin kautta. (MV)

Beach Housen Victoria Legrand.

Beach House, Mount Kimbie, Tensnake

Päällekkäin ajoitetut Tensnake, Beach House ja Mount Kimbie aiheuttivat keikkavalinnan suhteen päänvaivaa, joten päädyin diplomaattisesti katsomaan jokaista keikkaa puolisen tuntia. RBMA Backyardilla esiintyneen saksalaisen house-dj Tensnaken tanssikeikka tarjosi sopivasti aistit sähköistänyttä energiaa My Bloody Valentinen mehut imeneen surinakylvyn jälkeen.

Yhdysvaltalaisen Beach Housen pienieleinen ja raukea dream pop tuntui sen sijaan aikataulullisesti hieman väärältä valinnalta Nokia Blue Tentin keskiyön esiintyjäksi. Vaikka pääasiassa Bloom- ja Teen Dream -albumien varaan rakentunut keikka kuulosti laulaja Victoria Legrandin äänen kuljettamana parhaimmillaan erittäin kauniilta, korostui bändin kappaleita vaivaava yksipuolisuus liikaa ainakin tässä keikkatilanteessa. Beach House on levyillä erinomainen yhtye, mutta ympäröivillä lavoilla tarjolla olleisiin keikkoihin verrattuna bändi tuntui yksinkertaisesti liian uneliaalta.

Black Tentissä esiintynyt brittiläinen Mount Kimbie siirtyi Cold Spring Fault Less Youth -kakkosalbumillaan post-dubstepistä kokeilullisempaan suuntaan, joka hyödyntää elektronisen äänimaiseman lisäksi myös tarttuvia pop-rakenteita sekä postrockia muistuttavia kitaran, basson ja rumpujen instrumentaalivyörytyksiä. Black Tentissä Mount Kimbie onnistui nivomaan tämän kirjavan äänipalettinsa varsin koukuttavaksi yhdistelmäksi. Etenkin keikan loppupuolella yleisö liikehti yhtyeen rakeisesti sykähtelevän sähköisen pulssin tahtiin antaumuksellisesti. (JS)

Mikkeliläinen Jurassic Rock on muutaman vuoden olemassaolonsa aikana kasvanut vakavasti otettavaksi festivaaliksi, jonka pääesiintyjä on kokoluokkaa System of a Down. Kävimme kokemassa, kuinka festarikesä päättyy Visu- eikä Suvilahdessa.

Teksti: Jaakko Kilpeläinen, kuva: Katja-Emilia Lillsunde

Jurassic Rock
Visulahti, Mikkeli
9.–11.8.2013

PERJANTAI

“Pitäiskö mennä Flow’hun? Onks siellä ketään tänä vuonna”, höpötteli piirrossarja Pasilan Rauno Repomies hipstereihin ajautuneessa monologissaan. Pohdiskelin menneenä keväänä hetken ajan samaa, mutta päädyin sitten Jurassic Rockiin, jonka ohjelmisto oli enemmän mieleeni ja jonka tapahtumapaikkakunnalla on minulle nostalgia-arvoa.

Kun Paula ja Mira ovat kypsyessään jättäneet taakseen alkuvuosien anarkistiset pissisroolit, tilalle ei ole muodostunut mitään läheskään niin viihdyttävää.

Ja koska näin PMMP:n ensimmäisen kerran Mikkelissä, tuntui oikealta, että näen heidät siellä myös viimeisen kerran (ennen noin vuonna 2020 toteutuvaa paluukiertuetta).

Oli toki odotettavissa, että keikan tunnelma on haikea ja että välispiikeissä kiitellään kuluneista vuosista. Ehkäpä yhtye soittaa Kiitos-kappaleen omistaen sen yleisölleen, kenties keikka päättyy ilotulitukseen.

Näin ilmeisiin ratkaisuihin Paula ja Mira eivät sortuneet, vaan tekivät yksinkertaisesti niin hyvän keikan kuin sillä diskografialla, yhtyeen vahvalla dynamiikalla ja kymmenvuotisella rutiinilla on mahdollista. Eli kohtalaisen.

PMMP.

Rutiini-sanalla on myös kielteinen merkitys. Säveltäjä-tuottaja Jori Sjöroosin kepeät lastenlaulumelodiat ja sinfoniset lallatusosuudet alkoivat kuulostaa toistensa klooneilta jo vuonna 2006. Miran hassu lava-akrobatiakin on niin nähty. Kun Paula ja Mira ovat ihmisinä ja taiteilijoina kypsyessään jättäneet taakseen alkuvuosien anarkistiset pissisroolit, tilalle ei ole muodostunut mitään läheskään niin viihdyttävää.

Jurassic Rockin keikalla ei ollut draaman kaarta vaan nouseva käyrä. Uusimman levyn Jeesus ei tule, Rakkaalleni ja Tytöt kuultiin setin alkupäässä, kun taas sen kolme viimeistä biisiä ovat kahdeksan vuoden takaiselta Kovemmat kädet -levyltä, joka on suomirockin merkkiteos ja PMMP:n ylivoimaisesti paras albumi.

Merkittävä osa yleisöstä tuntui olevan samaa mieltä: Kovemmat kädet, Matkalaulu, Päiväkoti ja Matoja saivat selvästi äänekkäämmät suosionosoitukset kuin myöhemmän tuotannon Lautturi tai Heliumpallo.

PMMP:n jälkeen kahdeltatoista alkoi Ruudolfin ja Karri Koiran show – tai siis piti alkaa, mutta vielä vartin yli lavalla kiinniteltiin piuhoja. Lava oli ollut vapaana tunnin, jonka olisi luullut riittävän Macbookin roudaamiseen. Välispiikeissään kaksikko kyseli yleisöltään: “Kuuluuks sinne taakse?” ja toisiltaan: “Paljon meillä on aikaa, mitä se kello on?” Keikan flow katkesi välillä ikävästi, kun räppärit etsivät seuraavia biittejä läppäristään.

Ruudolfilla ja Karri Koiralla on yli kymmenen vuotta yhteistä esiintymiskokemusta, joten ehkä kaikki se sähläys oli vain heidän outoa huumoriaan.

LAUANTAI

“Mennäänkö kattoon Helsinkiä?” joku kysyi festaribussissa toveriltaan.

“Siis Haloo?” tämä vastasi.

Jurassic Rock on edelleen hellyttävän kotikutoinen. Opastus- ja kieltokyltit sekä aikataulut olivat hutiloiden tussattuja, ja bajamajojen luo pystytettyyn lankkuun oli jeesusteipattu käsidesipulloja.

Se toimi. Ellin julistama muodikas tartu hetkeen -elämänasenne, omintakeisen käheä laulu ja ennen muuta nämä hienot poprock-kappaleet ovat kovaa vauhtia kasvattamassa Haloo Helsingistä nykyteini-ikäluokan suurinta äänitorvea. Tässä voi olla uuden sukupolven PMMP – ja Paulo Coelho myös!

Sivuhuomiona mainittakoon, että vaikka Jurassic Rock on muutaman vuoden olemassaolonsa aikana kasvanut maamme mittakaavassa varsin merkittäväksi festivaaliksi (kävijöitä järjestäjän mukaan 26 000), se on edelleen tietyiltä osin hellyttävän kotikutoinen. Esimerkiksi opastus- ja kieltokyltit sekä aikataulut olivat hutiloiden tussattuja, ja bajamajojen luo pystytettyyn lankkuun oli jeesusteipattu käsidesipulloja. Tällaista tee se itse -henkeä Flow ei nykymitassaan tavoita.

Devin Townsend.

Illan pääesiintyjää Devin Townsendia odotellessani huomasin nauravani katketakseni lavan screenillä vilisseille kuville, joissa Devinin mielipuoli-ilme oli fotoshopattu tunnettuihin maalauksiin, levynkansiin ja eläinkuviin. En muista, että keikan alun odottelu yksin olisi ollut näin hauskaa. Tämä oli kuitenkin vasta ensimakua.

Kanadalainen Devin Townsend näyttää ihan tavalliselta nelikymppiseltä mieheltä, joka on ostanut ruutupaitansa Mikkelin Carlingsin alennusmyynnistä. Tuo kaksisuuntaisen mielialahäiriön riivaama visionääri oli minulle jo kotikuuntelusta tuttu, mutta en silti keikan alussa arvannut, millä voimalla hän pian kaappaisi haltuunsa lavan ja kaupan päälle koko Visulahden.

Devinin moniulotteinen lauluääni ja hänen proge-industrial-metallinsa kirkas, värikäs, kerroksittainen äänimaisemansa täyttivät tilan ja pään niin, ettei muille ärsykkeille jäänyt tilaa. Suurin osa lauluharmonioista ja muista lukuisista päällekkäin soivista äänistä tuli tietenkin taustanauhalta, mutta kokemuksen vaikuttavuus johtui ennen muuta Devinin kajahtaneesta lavahahmosta, oudosta huumorista ja musiikillisesta neroudesta.

SUNNUNTAI

Festarin päätöspäivän aloittaneessa Cheekissä kiinnosti ennen muuta kaksi asiaa: Vetääkö se Jossun, tuon somessa kohutun kesäkumibiisinsä? Jos vetää, millaisen vastaanoton kappale saa?

Jossuhan soi ja oli yksi keikan tähtihetkistä. Pitäisikö loukkaantua teinien puolesta, koska ne raukat eivät vielä itse osaa loukkaantua?

Jossuhan soi ja oli yksi keikan tähtihetkistä. Tytöt ja pojat diggailivat yksissä tuumin. Pitäisikö Cheekiä ja Jossua silti varmuuden vuoksi vihata? Pitäisikö loukkaantua teinien puolesta, koska ne raukat eivät vielä itse osaa loukkaantua?

Tiedä häntä, ja se Cheekistä. Nyt hyppäämme ajassa noin viisi tuntia eteenpäin, jolloin System of a Down käveli lavalle ja ilman sen kummempaa kontaktia 11 000 -päiseen yleisöönsä alkoi soittaa äkkiväärää spedemetalliaan.

Serj Tankian ei myöhemminkään turhia tarinoinut. Prison Song, B.Y.O.B., Chop Suey ja muut suosikit seurasivat toisiaan ilman välispiikkejä. Keikka tuntui pakettiratkaisulta, bulkkituotannolta, mutta ei pahalta. SOAD:n hillitön groove puhuu puolestaan, ja väkinäiset kosiskeluhöpinät olisivat ikävästi katkaisseet setin kiihkeän rytmin. Yleisö pomppi, lauloi mukana ja näytti siltä, että paljon huonomminkin olisi festarikausi voinut päättyä.

Ja muun muassa Godspeed You! Black Emperor, Grimes, Haim, mitä näitä nyt on. Festariraportissa siis Flow Festivalin päätöspäivä.

Teksti: Mervi Vuorela (MV), Jari Setälä (JS), kuvat: Julius Töyrylä

Flow Festival
Suvilahti, Helsinki
Sunnuntai 11.8.2013

Public Enemy

Hetkinen, eikös Public Enemyn vuosimallia 2013 pitänyt olla vanha ja väsynyt yhtye? Tällaista nillitystä kuuli ainakin ennen Suvilahden keikkaa, joskaan ei ymmärrettävästi enää sen jälkeen. Syykin oli selvä: Long Islandin hiphop-legendat Chuck D, Flavor Flav ja Dj Lord eivät yrittäneet perse hiessä toisintaa 80-luvun klassikkolevyjensä tulikivenkatkuista saarnaamista, vaan verhosivat kantaaottavuutensa hauskanpitoon ja yleisönhuudatukseen. Etenkin N.W.A.-paitaan pukeutunut Flavor Flav esitteli showmiehen elkeitään koko rahalla ja todisti sen, että hiphop-maailma tulee jatkossakin tarvitsemaan valovoimaisia persoonia (jollainen esimerkiksi perjantaina esiintynyt Kendrick Lamar ei ollut). Don’t Believe the Hype! (MV)

Flavor Flav näyttää Chuck D:lle basson saloja.

Godspeed You! Black Emperor

Jotkut musiikkityylit sopivat huonosti festareille. Hahmottomasti pyörteilevä, dronesta ja krautista ammentava postrock on yksi tällainen genre. Vielä huonommin postrock sopii festareille silloin, kun kappaleet on koottu keskittymistä vaativista osista, jotka venyvät jopa 20-minuuttisiksi. Vielä tätäkin huonommin menee silloin, kun keikka alkaa kello 18 ja ihmiset alkavat olla levottomassa nousuhumalassa. Osittain näistä syistä Godspeed You! Black Emperorin esiintyminen jätti harvinaisen kylmäksi. Ehkä bändi olisi toiminut paremmin The Other Sound -lavalla, jossa ihmiset istuivat ja uppoutuivat musiikkiin lähes uskonnollisella hartaudella. Tai sitten kanadalaiset olisivat vain voineet soittaa paremman keikan. (MV)

Haim

BBC:n Sound of 2013 -äänestyksessä kalifornialainen sisartrio Haim valittiin vuoden 2013 lupaavimmaksi uudeksi yhtyeeksi. Täpötäyteen ahtautuneessa Black Tentissä en kuitenkaan kuullut tai nähnyt juurikaan perusteita sille, miksi kyseinen titteli olisi ansaittu. Kitaroita ja bassoa soittaneiden Haimin sisarten sekä miesrumpalin muodostama bändi esiintyi toki energisesti, mutta siitä ei ole paljon apua, kun bändin biisit ovat ainakin vielä tässä vaiheessa uraa näin keskinkertaisia Fleetwood Mac -pastisseja. Sen sijaan, että Haim olisi keskittynyt hyödyntämään kolmen sisarensa hienosti yhteen toimivia lauluääniä, bändillä tuntui olevan väkiväinen tarve “rockata” ja tunkea tarpeettomia kitarasoolojaan jokaiseen rakoon. Kun basisti Este Haim ilmoitti, että hänellä on uimapuku vaatteidensa alla ja kyseli yleisöltä, kenen uima-altaaseen hän pääsee keikan jälkeen pulahtamaan, mieleen juolahti lähinnä ajatus siitä, että Oslon Øya Festivalin yleisö on varmaan kuullut samat spiikit edellisenä iltana. (JS)

Veli-Matti O Äijälä ja The Kolmas

Voi Läjä minkä teit. Diggaan sinusta ja musiikistasi, mutta nyt en kyllä OIKEASTI tajunnut YHTÄÄN MITÄÄN! Pistetään taiteen piikkiin. (MV)

Disclosure.

Disclosure

Jos Black Tent oli Haimin keikan aikana ääriään myöten täynnä, sitä se oli myös brittiduo Disclosuren aikana. Tässä tapauksessa tosin ihmismassan läpi tunkeminen oli kannattavaa, sillä Disclosuren alkukesästä ilmestynyt debyytti Settle on vuoden parhaimpia levyjä. Settle on erinomainen, tyylikäs albumikokonaisuus, jossa koukuttavien laulumelodioiden puhkomat house- ja garage-elementit kohtaavat yltä päältä tarttumapintaan voidellun pop-sensibiliteetin. Siten Howard ja Guy Lawrencen muodostaman duon olikin helppo rakentaa albumin pohjalta keikka, joka sai hikisessä teltassa aikaan vastustamattoman tarpeen tanssia. Keikalta on vaikea nostaa yksittäisiä kohokohtia, mutta vaikkapa White Noise, When a Fire Starts to Burn ja You & Me toimivat malliesimerkkeinä siitä, miten elektronisessa popissa kuuluu rakentaa tanssipurkauksiksi kasvavaa dynamiikkaa. Disclosure oli viikonlopun paras tanssikeikka ja muutenkin yksi koko festivaalin kohokohdista. (JS)

Kraftwerk

Jos soittaa monotonisesti sykkivää krautrockia ja seisoo koko keikan liikkumatta paikoillaan, voi tarvita muutaman vippaskonstin yleisön aktivoimiseen. Kraftwerkin tapauksessa tuo konsti oli kuulijoille jaetut 3D-lasit, joiden kautta taustakankaalle heijastetut lyriikat, numeroyhdistelmät, robotit ynnä muut visuaalit pomppasivat useita metrejä lähemmäs. Päivänvalossa 3D-efekti jäi kuitenkin valjuksi, minkä seurauksena allekirjoittanut poisti lasit silmiltään jo viidentenä biisinä kuullun It’s More Fun to Computen jälkeen. Onneksi itse musiikki riitti pelastamaan loppukeikan, sillä Kraftwerk soitti kiltisti yleisön janoamat kappaleet aina Autobahnista Radioactivityyn ja Trans-Europe Expressiin. (MV)

Grimes.

Grimes

Myönnän heti alkuun rakastavani Grimesin viimevuotista Visions-albumia. Ajatus viime vuoden parhaimpiin kappaleisiin lukeutuvien Oblivionin ja Genesiksen todistamisesta keikalla oli jo riittävä syy hakeutua Nokia Blue Tentin lavan edustalle, vaikka etukäteen arvelutti hieman, miten tanssittavan elektropopin ja melankolisen unenomaisuuden välissä poukkoileva musiikki toimisi livenä. Kanadalainen Grimes eli Claire Boucher oli kuitenkin onneksi yllättävänkin energinen esiintyjä, joka säntäili kosketinsoittimiensa välillä kuin täydellistä keskiyön äänimaisemaa jahtaava hullu kemisti ja esitti massiiviisella kaiulla kylvetetyt laulumelodiansa suloisella intohimolla. Lavalla heiluneet kaksi naistanssijaa eivät kylläkään tuoneet keikkaan mitään lisäarvoa, mutta Grimes tuntui erinomaiselta festivaalin päätösesiintyjältä. Vieraantunutta lämpöä hehkuvat synamatot, kiemurtelevat rytmit ja eteerinen laulu loivat haikeasta pohjavireestään huolimatta euforisen tunteen. Teltasta poistuttaessa mieleni valtasi kuitenkin ajatus siitä, että kesä on nyt päättynyt. (JS)

Lue Flow-raportin ensimmäinen osa täältä ja raportti The Knifen avajaiskonsertista täältä.

Anton Vanha-Majamaa ja Anni Rajamäki vierailivat Unkarin suuressa ja mahtavassa Szigetissä. Olihan siellä kaikenlaista, mutta todella säväyttävät konsertit jäivät uupumaan.

Teksti: Anton Vanha-Majamaa ja Anni Rajamäki

Sziget
Budapest, Unkari
5.–12.8.2013

Ohut puuvillainen t-paitani oli hiestä märkä, kun astuimme ulos Krakovan ja Budapestin välisestä yöjunasta. Katsoin ympärilleni ja totesin, ettei Keletin päärautatieaseman ympäristö voinut miellyttää kuin sellaisen silmää, jota kiinnostavat prosessin, dekonstruktion ja kaaoksen kaltaiset asiat. Työmaa ulottui vasemmalta oikealle, ylhäältä alas. Maa tärisi katuporien voimasta, hiekkapöly leijaili sieraimiini ja pakotti aivastamaan. Selkäni oli puolittaisessa krampissa kapealla sängynkaistaleella makoilusta, rinkka pakotti sitä alati väärään suuntaan.

Todettuamme varaamamme hostellin hintaansa (viisi euroa yöltä) nähden varsin riittäväksi, lähdimme välittömästi sinne, missä meidän oli määrä ottaa perjantaista kaikki irti. Sziget oli käynnistynyt jo maanantaina, mutta luotimme siihen, että viikonloppu antaisi meille jo riittämiin. Margitszigetin saarella meitä odottaisi satoja artisteja sisältävä festivaaliohjelmisto, josta tulee viikon aikana nauttineeksi 362 000 festivaalikävijää.

PERJANTAI

On kuuma. Auringossa helposti yli 40 astetta. Saatuamme rannekkeet, käytyämme lipun- ja laukuntarkastusten lävitse, etsittyämme pressikopin ja saatuamme sieltä toiset rannekkeet, on pakko pysähtyä oluelle hengähtämään. Kolmostuoppi maksaa alle kaksi euroa. Maksukorttisysteemi toimii moitteetta. Ruokapaikkoja on joka puolella, valikoima on laaja ja hinnat vaatimattomat. Täyttävät vegaaniannokset vitosen luokkaa. Bajamajoihin ei ole jonoa ja wc-paperia saa tiskiltä. Otan paidan pois: se kertoo, että olo on poikkeuksellisen hyvä.

Festarialue yläilmoista. Kuva: Péter Kálló

On pakko pysähtyä oluelle hengähtämään. Kolmostuoppi maksaa alle kaksi euroa.

Maailmanmusiikkia esittelevällä OTP Bank World Music Party -lavalla esiintyvä Calexico ei jätä sen pysyvämpää mielikuvaa. Amerikkalais-espanjalais-saksalaisen kokoonpanon latinohenkinen, Yhdysvaltain syvää etelää väljällä, imeliin lattarikitaroihin ja kitschiin torvisektioon nojaavalla “vaihtoehtorockilla” kanavoiva orkesteri tuntuu teennäiseltä ainakin sellaiselle, joka ei ole bändiin aiemmin tutustunut.

Calexico. Kuva: Balázs Mohai

Unkaria ei tunneta maailman suvaitsevimpana maana. Szigetissä on oma telttansa queer-sisällölle, jota ei esimerkiksi Flow’ssa tarvitsisi mitenkään rajata omalle alueelleen. Magic Mirror -nimisessä teltassa näytetään koko festivaalin ajan erilaisia LGBT-elokuvia, järjestetään varieté- ja drag-esityksiä sekä klubeja. Näistä maininnan arvoisia ovat lähinnä Berlinalen ohjelmistosta poimitut elokuvat, kuten taiteilija Beth B:n newyorkilaista neoburleskia tarkasteleva Exposed.

Scream Club -nimisestä räppikaksikosta kertova And You Belong, jota siirrymme Mystery Jetsin keikalta katsomaan, on mielenkiintoinen dokumentti yhtyeestä, joka nauttii ilmeisesti ainakin Berliinin queer-piireissä suurta suosiota. Duon osapuolet ovat hahmoina vähän rasittavia, pakolliset de Beauvoirit ja Butlerit selailleita semipornoaktivisteja, mutta heidän ympärillään kuhisee dokumentissakin kosolti mielenkiintoisia, oikealla tavalla provosoivia taiteilijoita Nicky Clickistä Joey Casioon ja Nuclear Familyyn. Ohjaaja Julia Ostertag taltioi filmiinsä paitsi monipuolisen ja kiehtovan, kansainvälisen yhteisön, myös sellaista pienimuotoisen ja vaihtoehtoisen underground-toiminnan taikaa, jota Szigetin kaltaisesta massajuhlasta ei koskaan voisi löytyä.

Dokumenttia katselee kookkaassa teltassa jotakuinkin kymmenen silmäparia, joista vain puolet jaksaa sen loppuun. Onko kyse vain siitä, ettei ketään huvita festariperjantaina istua tunniksi alas hämärään katsomaan elokuvaa? Itselleni, käveltyäni ryyppäävien, mekastavien, tanssivien, kiroavien ja vaatteitaan tasaisesti vähentävien festaripölhöjen meren halki ehdan tosikon elkein, tämä teltta tuntuu jo tässä hetkessä koko saaren parhaalta tarjonnalta.

Ja viikonloppu on vasta alussaan.

Festivaalin tiedottaja on julkaissut listan artisteista, jotka syystä tai toisesta kieltäytyivät Sziget-keikasta. System of a Down oli ainut, joka ilmoitti julkisesti kieltäytyneensä poliittisista syistä.

System of a Down oli ainut, joka ilmoitti julkisesti kieltäytyneensä poliittisista syistä. Totalitarismia kohti liukuvaan Unkariin saattaa jatkossa olla yhä vaikeampi saada moniäänisiä artisteja.

Onneksi muutakin nähtävää tosiaan riittää, jos sitä osaa etsiä. Maailmanmusiikkia esitellään useammallakin lavalla, oopperasta unkarinkieliseen stand-upiin. Giant Street Theater -aukiolla esiintyy joka päivä Theater Titanick -niminen sirkusryhmä, jonka steampunk-vaikutteiset ajohärvelit kurvailevat illan hämärtyessä yleisön sekaan. Muutamat onnekaat yleisöstä pääsevät niiden kyytiinkin.

Perjantain suurin esiintyjä on jonkinlaista paluuta jo pitkään tehnyt Blur. Valtavan ihmismeren äärellä melko vaatimattomalla lavashow’llaan esiintyvä brittipopin legenda on virkeä ja viihdyttävä, muttei mitenkään mieleenpainuva. Girls And Boysilla alkava ja Song 2:een vähän tylsästi ja töksähtäen päättyvä konsertti jää mieleen lähinnä eturivin tuntumassa ympärillämme vauhkoavista brittinuorista, jotka tuntevat suosikkinsa jokaisen biisin kuin omat taskunsa. Olen varma, että minulle blossea tarjoavan jannun nimi on Gavin. Hän näyttää ihan Gavinilta.

Blur. Kuva: Szemerey Bence fotói

Muillekin Beetlebumin, Coffee & TV:n ja Country Housen kaltaiset kappaleet tarjoavat varmasti säväreitä. Ne myös tuntuvat yhä niin tuoreilta, ettei keikasta välity samanlaista comeback-fiilistä kuin monista muista viime vuosien veteraanipalaajista. Siksi vertaaminen vaikkapa Pulpin keikkaan reilua vuotta takaperin tuntuu epäreilulta.

Päälava hiljenee Szigetissä jo ennen puoltayötä, mutta teltoissa klubimusiikki pauhaa aamuun asti. Mitään kovin vaihtoehtoista bileteltoissa ei tarjota, vaan pääpaino on Sebastian Ingrosson, Noisian ja Neron kaltaisissa suurissa ja turvallisissa EDM-nimissä. Ne, jotka viihtyivät Summer Soundissa, löytävät täältä samat bileet potenssiin kymmenen.

Muille tarjolla on satunnaista Berliini-teknoa ja dj-nimiä, jotka eivät allekirjoittaneelle sano mitään, ja joita on valtavalla festarialueella raskasta matkata kokeilemaan. Aidosti hyviä tanssibileitä emme onnistu koko viikonloppuna löytämään, mikä tosin kertoo ehkä enemmän omasta nirsoudestamme.

LAUANTAI

Editors. Kuva: Sándor Csudai

Lauantain aloittaa Editors, joka suorittaa päälavalla epätasaisen, parhaimmillaan kuitenkin huiman energisen ja visuaalisesti kutkuttavan konsertin. Smokers Outside the Hospital Doors räjähtää viimeisellä kolmanneksellaan vimmaiseksi rock-pauhuksi, In This Light And On This Evening junnaa tyylikkään synkeällä Depeche Mode -vaihteellaan ennen äkittäistä energianpurkaustaan ja An End Has a Start sekä Racing Rats ovat kohtalokkaan uuden brittipopin kulmakiviä. Vaikka Editors on muiden aikalaiskollegoidensa tavoin jäämässä tietyn buumin vangiksi ja reliikiksi, on se ainakin vielä ihan kelpo päälavabändi.

Mika jatkaa pianonsa edessä sätkimistä Broadway-diivan elkein, me siirrymme seuraamaan nykysirkusta.

Mika. Kuva: Sándor Csudai

Cirque du Sziget -teltassa esiintyvä Recirquel – Night Circus panee vielä eilistä esitystä paremmaksi. Joutsenlammesta esitykseensä ammentava, paikallisista kyvyistä koostuva sirkusryhmä järjestää maagisen parituntisen, josta ei painovoimaa uhmaavaa akrobatiaa tai kihelmöivää homoerotiikkaa uuvu. Täpötäydessä teltassa kylmät väreet juoksevat selkärankaa.

SUNNUNTAI

Sunnuntai on kolmesta päivästä ehkäpä nimekkäin. Azealia Banks on tosin perunut, ja koska en malta lähteä keskustan irkkupubista ennen kuin FA Community Shield -pokaali on ojennettu Manchester Unitedille, missaamme myös kuudelta esiintyneen kotimaisen Rubikin.

Päälavan luokse ehdimme passelisti kuuntelemaan Franz Ferdinandia. Se on yksi lukuisista festareille palaavista artisteista ja sinänsä tylsä buukkaus sunnuntain toiseksi viimeiseksi pääesiintyjäksi. Keikka kuitenkin osoittaa, että skottikvartetilla on yllättävän kattava hittikokoelma mukanaan.

Yhdeksän vuoden takaisen eponyymin ensilevyn hitit saavat eritoten livenä runsaasti lihaa luidensa ympärille: ärsyttävän itsetietoisesti nytkyttävä Tell Her Tonight, yksinkertaisen tehoavien sointukulkujen varaan nojaava The Dark of the Matinée, encoren aloittava Jacqueline sekä megahitti Take Me Out tuntuvat kaikki toimivan livenä paremmin kuin levyltä kuultuna.

Niin myös elokuussa julkaistavalta Right Thoughts, Right Words, Right Action -albumilta poimittu Goodbye Lovers and Friends sekä konsertin päättävä, Tonight: Franz Ferdinandilta (2009) löytyvä Ulysses. Molemmat nojaavat yksinkertaiseen yhteislauluun ja tulvivat helppoa samastuttavuutta. Franz Ferdinandia ei levyltä jaksa muutamaa biisiä pidempään, mutta festarikeikan katsoo lopulta vaivattomasti.

David Guettan show. Kuva: Balázs Mohai

Festivaalin kruunaava David Guetta on nopeasti nähty. 2000-luvun tärkeimpiin pop-tuottajiin lukeutuva isonenäinen dj-velho kiipeää valtavan “dj-pöytänsä” taakse ja painaa playta. Kappaleet tulevat yksi kerrallaan, välissä Guetta huutaa yleisölle fraaseja kuten “fucking amazing” tai “let’s jump everybody!” Hän myös leikkii biisien aikana ärsyttävästi volyymiliu’ulla, huudellen kappaleiden väliin lisää asioita kuten “oh my god amazing” tai “let’s _really_ jump now!” Valtavaan yleisömereen lentelee wc-paperia ja pimeässä hohtavia pillejä.

Me siirrymme muutaman kappaleen jälkeen viereiseen A38-telttaan katsomaan Tame Impalaa. Sen leppoisan huuruisa, kotimaansa Australian polttavia tasankoja ja sateenkaaren väreissä ryömiviä leguaaneja kanavoiva psykedeelinen rock menisi samaan aikaan koto-Suomessa pidettävässä Flow’ssa kategoriaan “mukavat alkuillan etkoilut”. Täällä se on kolmipäiväisen rupeaman kirkkaasti paras keikka.

Szigetiä kiitämme näistä:
– järjestelyt

Szigetiltä olisimme kaivanneet:
– parempaa musiikkia

Lähdemmekö uudestaan ensi vuonna? Tuskin. Mutta jos festarileiriytyminen, kreisibailaus, ihmisiin tutustuminen ja yleisen karnevaalihengen itseensä imeminen ovat juttujasi, voi Szigetiä suositella. Luulen, että sen 362 000:sta kävijästä suurin osa viihtyi meitä paremmin.

CMX avasi eilen minikiertueensa, joka kulkee nimellä ”Kuljettuja teitä – harvoin kuultuja lauluja”. Tämä lupaus piti tosiaan paikkansa Tampereen Klubilla, joka olikin yhtyeen innokkaiden fanien ansiosta loppuunmyyty. Tänään on vuorossa Helsingin Tavastia ja lauantaina vielä Möysän Musaklubi Lahdessa, joista vain jälkimmäiseen on lippuja jäljellä.

The post Rumba CMX:n harvinaisuuskeikalla – Lue tästä spoilerivapaa arvio ennen Helsingin ja Lahden konsertteja appeared first on Rumba.fi.

On bändejä. Ja sitten on jumalia kuten Lemmy ja Motörhead.

The post Veteraaniparaati ja pommikoneen ylilento – Jean Ramsay vietti Motörheadin parissa liki täydellisen illan appeared first on Rumba.fi.

Wöyh! & Ulpu Dance Company
Sellosali, Espoo
3.2.2016

The post Espoossa koettiin todellinen venkoilevan progen spektaakkeli tanssijoilla vahvistettuna appeared first on Rumba.fi.

Lue tunnelmat Tavastialta ja katso kuvagalleria.

The post Atmosphere loi Tavastialle tunnelman, jota on hankala pilata appeared first on Rumba.fi.

Shoegaze-suuruus Slowdive esiintyy yllätyskeikalla tänään illalla Lontoon The Garagessa, missä yhtyeen alkuperäinen kokoonpano soitti yhdessä viimeisen kerran 23 vuotta sitten.

The post Katso Slowdiven yllätyskeikka Lontoosta tästä! appeared first on Rumba.fi.

Blockfest 10th anniversary: The Weeknd, 7.1.2017. Kaisaniemen puisto, Helsinki.

The post Kaisaniemessä villinnyt The Weeknd on popin paha poika appeared first on Rumba.fi.

10.10.2017 Helsinki, Ääniwalli - Blowup Vol. 3 ennakkoklubi - Merzbow & Balázs Pándi

The post Noiselegenda Merzbow sekä Balázs Pándi yhteiskeikalle Helsinkiin lokakuussa appeared first on Rumba.fi.

Bändi nähdään Helsingissä peräti kahtena päivänä.

The post Sludge metalin veteraanit Suomeen – Eyehategod Kuudennella Linjalla huhtikuussa appeared first on Rumba.fi.

Myös brittiräppärit osaavat poliitikkojensa tylytyksen.

The post ”Te olette ne rikolliset / ja kehtaatte kutsua raakalaisiksi meitä” – Stormzy teki Eminemit, eli veti hyytävän poliittisen freestylen Brit Awardseissa appeared first on Rumba.fi.

Doomia, sludgea, doomia, noisea, doomia, psykedeliaa, doomia.

The post Neljäs eli tähän mennessä suurin ja kaunein Blowup-tapahtuma lisäsi kovia nimiä esiintyjälistaansa appeared first on Rumba.fi.

Tuska nojasi erilaisiin nimiin tänä vuonna.

The post Sellout! Heviänkyrän Tuskafiilikset appeared first on Rumba.fi.