Live – Rumba.fi

Herrasmiestoimittaja Markku Roinila vieraili Tallinnan Öllesummer-olutfestivaalilla, jonka pääesiintyjäksi oli kiinnitetty suuri ja mahtava Pet Shop Boys. Ennen synapop-kuninkaallisia kansaa viihdyttivät paikalliset suuruudet.

Teksti ja kuvat: Markku Roinila

Öllesummer 2013
Tallinna, Viro
5.7.2013

Öllesummer on mukava, kiireetön ja rauhallinen olutfestivaali Tallinnan kupeessa, Laululavan kyljessä. Kiinnostavia pienpanimoiden tuotteita ja maistuvaisia saslikkeja ynnä muita grilliherkkuja. Festivaalivieraat ovat suhteellisen selviä, juuri mitään ei tarvitse jonottaa ja tunnelma on hyvin leppoisa. Siinä sivussa voi katsoa mielenkiintoisia ja eksoottisia eestiläisiä pop-akteja, missikisoja, voimamieskilvoittelua ja sen semmoista. Tällä mennään jo kolmatta kertaa meitsin taloudessa.

Festivaalin avasi Eestin Frederik ja Tony Iommi samassa paketissa, Üllar Jörberg.

20-vuotisjuhlavuoden avasi Eestin Frederik ja Tony Iommi samassa paketissa, Üllar Jörberg. Käärmenahkabuutsit, pitkä mustaksi värjätty tukka, kultaiset pöksyt ja über-aurinkolasit tekivät tästä 72-vuotiaasta ruskettuneesta isoviiksisestä pikkumiehestä vakuuttavan ilmestyksen ja kohta hän painoikin nappia – show saattoi alkaa. Nauhalta paukkaisi konetaustaa tasaista tahtia ja Üllar latasi repsakan tanssinumeron toisensa perään muutamalla balladilla maustettuna, samalla vähäeleisen rytmikkäästi liikkuen. Omien vauhtinumeroiden ohella kuultiin ikivihreitä Elviksestä Tom Jonesiin sekä eestiksi että englanniksi ja lähes täysi teltta alkoi sulaa. Esitystä vauhditti Taisto Oksasen ja Tommi Korpelan sekoitukselta näyttänyt seremoniamestari, joka vaihtoi jonkinlaista verryttelypukua joka toisen biisin välissä tauotta merkitsevästi elehtien.

Üllar Jörberg (Klikkaa nähdäksesi suurempana).

Kaikenikäinen yleisö alkoi olla varsin maireaa jo muutaman biisin jälkeen, sillä Üllar on paitsi vanhemman tanssiväen suosikki, myös nuorison kulttiartisti. Niinpä tanssilattialla oli pian kuhinaa – sulassa sovussa pyörähtelivät paitsi Eestin George Clooney ja maailman ehkä eleettömin sinnikäs tanssipari, myös sateenkaarenväriseen irokeesiin ja supermiespaitaan pukeutunut nuorukainen sekä hänen pinkkitukkainen daaminsa. Tico Ticosta rockiin ja The Fast Show (Ruuvit löysällä) -suosikkiin Release Me, La Palomasta Üllarin omaan kulttihittiin Kutse tantsuleen. 1½ tuntia ja Jörbergin vuntsit alkoivat vasta lämmetä.

Sanomattakin on selvää, että Üllarin shown jälkeen juuri mikään ei tunnu miltään. Lahdentakaisen indierockin suuri toivo Tenfold Rabbit kuulosti etukäteen YouTubessa lupaavalta, mutta keikalla kävi nopeasti selväksi, että biisejä ei oikein ollut tai se yksikin toistui aika monta kertaa. Silti hanuria ja ukulelea soittava laulaja oli hyvä, vaikka ei ehkä ollut kauhean hyvin yhteensopiva metallityylisen kitaristin ja paljon The Nationalia kuunnelleen rumpalin kanssa. Franz Ferdinandin tai Arcade Firen ei vielä hetkeen tarvitse näitä poikia pelätä ellei sävelkynä sitten terävöidy huomattavasti. Machorockia pärryyttänyt Maxtraktor ei suuremmin kesäpartaani väräyttänyt.

Tenfold Rabbit (Klikkaa nähdäksesi suurempana).

Synkän taivaan uhkaamana skribenttinne kiipesi aluksi katsomon piippuhyllylle, mutta sopulilauman tavoin ylös parveileva ihmismassa täytti jokaisen sentin ja klaustrofobia alkoi jyrätä munuaisissa.

Näihin aikoihin alkoi jotain mennä pahasti vikaan. Yhtäkkiä Gruusian grilliherkkuja sai jonottaa parikymmentä minuuttia, kaikki istumapaikat olivat täynnä, ja tungos kävi päähän. Mitä ihmettä? Eihän Öllesummerissa ole koskaan ennen tämmöistä ollut. Virallisten lukujen mukaan 30000-35000 ihmistä tungeksi alueella, jossa aikaisempina vuosina oli laiduntanut korkeintaan puolet tuosta määrästä. Vanha alkoi tuntea itsensä todella vanhaksi varsin pian, varsinkin silloin kun oli aika jonottaa päälavaa kohti. Synkän taivaan uhkaamana skribenttinne kiipesi aluksi katsomon piippuhyllylle, mutta sopulilauman tavoin ylös parveileva ihmismassa täytti jokaisen sentin ja klaustrofobia alkoi jyrätä munuaisissa. Järjestysmiehiä ei käytännössä ollut lainkaan ja lastenvaunuja työntelevät vanhemmat näyttivät syystäkin huolestuneilta. Pelastukoon ken voi kentän ihmismereen!

Siinä kelpasi sitten odottaa joko litistymistä tai tallatuksi tulemista. Tosin olihan tiedossa jotain huomattavasti miellyttävämpääkin eli Loomapoe poisid! Neil Tennant ja Chris Lowe olivat sijoittaneet kymmenen miljoonaa kiertueen ulospanoon ja olihan siinä katsomista, vaikka toki Jörbergin keikan hurmokseen ei ylletty. Visualisointien kantavana teemana olivat piirilevy- ja Minotaurus-aiheet – myös Weekend-biisin räppiosuus tuli tyylikkäästi taustakankaalta. Vaikka tekniikka oli häikäisevää, videoshow oli maltettu pitää vähäeleisen tyylikkäänä ja sama koski keikan liikunnallista antia eli kahta tanssijaa, jotka pitivät shown hyvin liikkeessä. Noin viiden biisin välein teema vaihtui ja Pet Shop Boysit vaihtoivat asua muun muassa härkäkypärästä diskopallokypärään ja sitten taas pukuihin. Minkäänlaista tyylirikkoa ei ollut lähimaillakaan, mukaanlukien äänenvoimakkuus, joka oli kohtuullinen ja soundi kristallinkirkas. Laserit tekivät Laululavan katoksesta upean tähtitaivaan.

Pet Shop Boys (Klikkaa nähdäksesi suurempana).

Keikka alkoi parikymmentä minuuttia myöhässä uuden Electric-albumin Axis-singlebiisin videolla ja eteni komean tanssimusiikkivoittoisesti. Tennant liikkui yllättävän paljon ikäisekseen ja lauloi komeasti, usein särmikkäämmin kuin levyversioilla. Lowe ei tuttuun tapaan liikuttanut muuta kuin jalkaansa ja senkin erotti vain satunnaisesti videoscreeneilta. Alussa teki vaikutuksen Integral Fundamental -levyltä sekä ensimmäinen asunvaihto, kun yhtye poistui – pa:sta pamahti Stravinskyn Kevätuhri ja härkäpäiset tanssijat ilmestyivät. Pian heihin liittyivät Tennant ja Lowe metallisissa Minotaurus-kypärissä ja I Wouldn’t Normally Do This Kind of Thing vaihtui lennossa Suburbiaan. Yleisö heräsi varsinaisesti vasta tässä vaiheessa.

Muuten hitit oli säästetty loppuun. Ehkäpä tästä syystä eestiläisyleisö lämpeni hitaasti, vaikka lavalla tapahtui koko ajan. Saattaa tietenkin olla, että visuaalinen puoli vei hiukan huomion itse musiikista. Mutta olihan se hienoa kun Miraclesin päätteeksi Tennant sanoi: ”No niin Tallinna, nyt mennään!”, ylhäältä valahtivat alas suuret taustakankaat ja lava vaihtui äkkiä helvetinpunaiseksi, samalla kun It’s a Sin lähti pauhaamaan. Yhtäkkiä yleisömeren päälle ilmestyi tuhat älypuhelinta filmaamaan ja fiilis oli kova. Tämän jälkeen hittiputki lähtikin kunnolla käyntiin: Domino Dancing, ja kahdessa encoressa Go West, Always On My Mind ja West End Girls. Lopuksi vielä rauhallinen Vocal.

Komea, tasapainoinen keikka, vaikka ei ehkä jokamiehen selvä valinta – samaan aikaan paikallisen Singer Vingerin keikalla oli myös riittänyt tunkua. Vaikka varsinkin visuaalisesti keikka oli elämys, teki kyllä varsin hyvää poistua Laululavan ihmiskattilasta ja nauttia yksi kylmä Paulaner kaikessa rauhassa. Samalla saattoi miettiä sitä, että järjestäjien olisi syytä ottaa opikseen kokemuksesta ja vähän miettiä montako lippua kannattaa myydä. Ja voisiko niistä voitoista vielä tinkiä sen verran, että palkkaisi muutaman kaitsijankin?

Rock the Beach -festarien päätöspäivän laittaa nyt vielä kertaalleen nippuun toimittaja Mikael Helenius.

Teksti: Mikael Helenius, kuvat: Jana Blomqvist

Rock the Beach: Paramore, Rolo Tomassi, Newsted, Zemfira, Rammstein
Hietaniemen uimaranta, Helsinki
29.6.2013

Rock the Beachin perjantain kattaus ei ollut kovin kaksinen, kuten raportti ehkä kertoi. Perjantain kävijämäärä hävisi silmämääräisesti arvioiden lauantaille, jolloin päiväsaikaankin esiintyviä yhtyeitä seurasi vähintäänkin yhtä iso, jollei isompi ihmismäärä kuin perjantain pääesiintyjä 30 Seconds to Marsia.

Rolo Tomassissa eniten huomiota herättää parikymppinen laulaja Eva Spence. Pienikokoinen nainen ärjyy vakuuttavan ilkeästi.

Saavun alueelle kahden aikoihin, jolloin englantilainen matikkametallia ja metalcorea yhdistelevä Rolo Tomassi aloittaa pienimmällä lavalla. Perjantain metalcore-annostuksesta vastasi A Day to Remember, jonka musiikki vaihteli metalcoren ja suoraviivaisen popin välillä.

Siihen verrattuna Rolo Tomassi on hankalaa musiikkia. Yhtye aloittaa kylmiltään tiukalla metalcore-riffillä, joka vaihtuu äkkipikaisesti toiseen samankaltaiseen riffiin. Sitä seuraa rytmisesti kikkailevaa matikkaheviä ja lisää mäiskettä. Aivot eivät meinaa pysyä kappaleiden perässä.

Yhtyeessä eniten huomiota herättää parikymppinen laulaja Eva Spence. Pienikokoinen nainen ärjyy vakuuttavan ilkeästi. Kappaleiden välissä Spence kiittelee yleisöä pehmeällä ja tyttömäisellä äänellä. Kappaleiden aikana laulaja vuoroin heittelehtii väkivaltaisesti ympäri lavaa ja heiluttelee lanteitaan.

Spencen yllä on Slipknotin Iowa-paita. Iowan kaltaista helppoa musiikkia tulee vähän ikävä.

Sentään joka toisessa yhtyeen kappaleista on selkeä rakenne, josta löytyy suvantokohtia ja toistuvia melodisia teemoja. Toinen puolisko on ensimmäisen kappaleen kaltaista hermostuttavaa sekamelskaa.

Mieleen painuu kappale Oh Hello Ghost, joka käynnistyy rauhallisella syntikkafiilistelyllä. Painostavan riffin jälkeen Eva Spence laulaa new wave -henkistä laulumelodiaa samalla kun veli James Spence huutaa päälle. Lyhyt hetki on kiehtovan painostava. Sitä seuraava metalcore-mäiskintä kuulostaa raikkaammalta kuin muiden kappaleiden.

Miten aivojen pitäisi olla viritetty, että ymmärtäisi yhtyeen sekavampia kappaleita? Niistä tulee samankaltainen olo kuin silloin, kun on juonut liikaa kahvia ja notkunut koko päivän tietokoneen äärellä uutissivuja ja sosiaalista mediaa selaten. Keskittymiskyky on kateissa ja ajatus ei kulje.

Levottomuus on epämiellyttävällä tavalla raskasta.

Newsted ei ole mikään James Hetfield – jolta kuitenkin kuulostaa hämmästyttävän paljon – mutta miehen laulutaidot yllättävät silti positiivisesti.

Newstedin keikan käynnistää Heroic Dose, jonka riffi kuulostaa hyvällä tavalla Metallicalta.

Jason Newsted soittaa bassoa ja laulaa. Newsted ei ole mikään James Hetfield – jolta kuitenkin kuulostaa hämmästyttävän paljon – mutta miehen laulutaidot yllättävät silti positiivisesti. Äänessä on miehekästä karheutta, joka hieman kompensoi melodista yksioikoisuutta.

Newsted kuulostaa samalla tavalla neutraalilta kuin suosittujen rockbändien rivijäsenten sooloprojektit yleensä: rockilta jota on mukava soittaa, mutta josta uupuu luova energia, josta emoyhtye tunnettiin.

Festivaalin viimeinen metalcore-esiintyjä on walesilainen Enter Shikari.

Yhtyeen poukkoilevassa electronica-metalcoressa on vaikutteita triphopista ja rapista. Sekoitus kuulostaa epäilyttävältä, mutta huomaan yllätyksekseni nauttivani musiikista. Sekavaa tämäkin on, mutta tasapainoisella tavalla. Tyylilajien välillä hyppiminen tuntuu luovalta hulluttelulta, ja kappaleet ovat hallittuja kokonaisuuksia.

Laulaja Rou Reynolds taipuu rääkymisen ja laimeasävyisen melodisen laulun lisäksi puhelauluun. Gandhi Mate, Gandhi -kappaleen alussa Reynolds saarnaa intohimoisen maailmanlopun ennustajan innolla politiikasta ja yhteiskunnallisista asioista.

Reynolds kertoo samalla painavalla äänellä kuulijoilleen, kuinka Enter Shikarin musiikin on tarkoitus olla vaikeaa ja haastavaa musiikkia. “Jos et itse käytä aivojasi, joku toinen käyttää niitä”, laulaja kertoo.

Onpas mahtipontista. En ole aivan varma, onko levottomasti poukkoilevan musiikin kuunteleminen paras tapa hyödyntää aivojaan ja suojautua vallanpitäjien ja markkinoiden aivopesulta. En ainakaan yhtyeen keikan aikana tuntenut kenenkään ohjailevan aivojani, joten ehkä se sitten toimii.

Zemfira on yksi festivaalin kiinnostavimmista uusista tuttavuuksista.

Venäläisen Zemfiran perinteinen kitararock ja herkät pianoballadit kuulostavat Rolo Tomassin ja Enter Shikarin jälkeen yksinkertaisuudessaan suorastaan vallankumoukselliselta. Baškiiritaustaisen Zemfira Talgatovna Ramazanovan yhtye on toiminut 1990-luvun lopulta saakka. Venäjällä yhtye on suosittu ja myynyt miljoonia levyjä.

Zemfira on hoikka ja hoippuen liikkuva 36-vuotias nainen, joka lyhyissä mustissa hiuksissaan muistuttaa Yoko Onoa. Välispiikeissä hän puhuu muutaman kömpelöön lauseen verran englantia ja loput venäjäksi.

Vähäväkisestä yleisöstä iso osa on venäjänkielistä – poislukien eturiviin iltapäivällä majoittuneet Paramore-fanit, joille yhtye ei skriineillä näkyvien väsyneiden ilmeiden perusteella uppoa.

Hankittiinkohan Zemfiran festivaalille houkuttimeksi venäläisyleisölle, joka harkitsi tulemista Rammsteinin tai Paramoren perässä? Oli miten oli, on Zemfira yksi festivaalin kiinnostavimmista uusista tuttavuuksista.

Paramore aloittaa Misery Business -hitillä. Soundi on sihisevä ja muhjuinen, eikä Hayley Williamsin ääntä meinaa kuulla, vaikka tämä antaumuksellisesti huutaakin. Laulu menee välillä rock-henkisesti vähän nuotin ohi.

Erään nuoren miehen kyltissä lukee 'Hayley, my gf dumped me but u make me feel better'. Hayley lukee kyltin ääneen, ja yleisö päästää söpöilevän äänteen.

Williamsin esiintymisessä on vastustamatonta energiaa. Muu yhtye ei herätä juuri minkäänlaista huomiota. Paitsi kitaristi, joka heittää voltin puolivälissä keikkaa. Williams on huomion keskipiste koko keikan ajan.

Toinen kameramiehistä kuvaa Hayleyta ensisijaisesti shortsien kohdalta.

Hayley juttelee mukavia yleisön kanssa. Erään nuoren miehen kyltissä lukee ”Hayley, my gf dumped me but u make me feel better”. Hayley lukee kyltin ääneen, ja yleisö päästää söpöilevän äänteen.

Suoraviivaisemman nuorukaisen kyltissä lukee oma puhelinnumero ja soittopyyntö.

Yhtyeen tuoreen levyn kappaleet yllättävät. Kappaleet ovat raikkaita ja tanssittavia kappaleita verrattuna aikaisempien levyjen paikoin hampaat irvessä puristaneeseen punkpoppiin.

Päivän pienempien yhtyeiden seuraamisesta väsähtäneenä seuraan Rammsteinin keikkaa viiden kappaleen ajan. Pelkään liiasta kahvista ja metalcoresta levottoman sydämeni pettävän jossain vaiheessa keikkaa. Olen jo säikähtänyt jokaista alkukeikan aikana räjäytettyä ilotulitetta.

Yhtyeen esiintyminen on juuri niin mahtipontista, kuin viimevuotisessa keikkaraportissa kerrottiin. Till Lindeman laskeutuu suurella, kipinöitä alaspäin syöksevällä lavalla. Samanaikaisesti joukko miehiä juoksee kipinöiden alle noutamaan verhoa, joka lavan eteen oli ripustettu. Polttavatkohan kipinät, pelottiko miehiä lavan alapuolella juokseminen?

Mietin asiaa kun poistun räjähdyksistä säpsähdellen ulos alueelta. Rammstein ei ole pelokkaiden juttu.

Lue Rock the Beach -raportin ensimmäinen osa täältä ja toinen osa täältä.

Anna Brotkin niputtaa yhteen Ruisrockin perjantai- ja lauantaipäivät.

Teksti ja kuvat: Anna Brotkin

Ruisrock 2013
Ruissalo, Turku
5.-6.7.2013

Perjantai 5.7.

Suomalainen rockfestari on yksi harvoista paikoista, joissa voi nähdä kuinka aikuinen mies kusee ja syö samaan aikaan. Ruisrockissa todistin tätä näkyä yllättävän moneen kertaan.

Suomalainen rockfestari on yksi harvoista paikoista, joissa voi nähdä kuinka aikuinen mies kusee ja syö samaan aikaan. Ruisrockissa todistin tätä näkyä yllättävän moneen kertaan. Hampurilainen toisessa kädessä ja sukupuolielin toisessa – ajanhallintaa parhaimmillaan. Kertooko tämä sukupolvesta, jolle multitasking on elämäntapa vai siitä, että hyvä bändejä on samana iltana niin paljon, että elintärkeät toiminnot on pakko hoitaa samanaikaisesti? Mene ja tiedä.

Ruisrockin perjantaipäivä edusti kattaukseltaan koko festarin filosofiaa: vähän kaikkea, vähän oudosti sijoitettuna. Pää Kii illan ensimmäisenä, Knife Party samaan aikaan Editorsin kanssa. Hajonnassa on toki etunsa: tulee nähtyä paljon sellaista, mitä ei tiennyt haluavansa nähdä.

Louna-lavan korkannut Karri Koira oli saanut hyvän slotin: paikalle valunut nousuhumalainen kansa käveli väistämättä paikalle, ja moni pysähtyi hyvän mielen etkoille. Itse Koiralla tosin tuntui olevan vähän unihiekkaa silmissä: yleisöä yritettiin lähes väkisin huudattaa. ”Laulakaa nyt!” Ruudolf ja Karri Koira anelivat. Yleisö joutui välillä laulamaan enemmän kuin kaksikko itse.

R’n’b:nä lanseerattu Karri Koira on livenä enemmänkin bailuräppiä. Laulettuja melodioita kuullaan harvakseltaan ja kertsit lähinnä huudellaan läpi. Keikan loppupuolelle jätetty hittikimara Ne kutsuu mua koiraks, Leijonakuningaslaulu ja Lähe mun kaa toimi erinomaisesti. Jälkimmäisen biisin saattoi kuulla viikonlopun aikana muutamaankin otteeseen, kun bilebändi Roope Salminen & Koirat soittivat sen Radio Rockin pikkulavalla.

Puoli yhdeksältä teltassa soittanut ruutupaita-ja-parta-bändi Band of Horses yllätti positiivisesti. Laulaja Ben Bridwellin hieno soundi pääsi livenä oikeuksiinsa ja vei bändiä kauemmas geneerisen indierockin sudenkuopista. Tanssittavien biisien väliin keikan loppupuolella soitettu mielettömän hieno No One’s Gonna Love You vakuutti lopullisesti.

Vartti Band of Horsesin luomurock-elämyksen jälkeen alkoi Niittylavalta kuulua pelottavan tuttuja syntikoita. Sisäsiisti brittiduo Hurtshan se siellä. Lähinnä ensimmäisen levyn hittejään soittanut duo vetäisi hihasta myös coverin Björkin Army of Me -biisistä. Silti ei ihan lähtenyt lentoon. The Soundsin lailla jokaisissa kissanristiäisissä ja Pohjanmaan toripäivillä ravaava yhtye on Suomessa supersuosittu syistä, jotka ovat jääneet minulta ymmärtämättä. Ruissalossa molemmat bändit soittivat täysille yleisöille. Voisiko joku tarjota näille bändeille keikkoja jostain muista maista, niin me saataisiin huilata vähän aikaa?

Jessie Ware.

Loppuillasta Louna-lavalla esiintynyt brittilaulaja Jessie Ware sen sijaan keräsi paikalle harmittavan vähän porukkaa. Samaan aikaan soittaneet isommat nimet koituivat Waren tappioksi, ja samoin kävi loistavalle Gary Clark Jr:lle sunnuntaina.

Levyllä Jessie Ware on synonyymi ultraviileälle ja tyylikkään etäiselle elektrosoulille, mutta livenä nainen osoittautui äärimmäisen sympaattiseksi ja välittömäksi. Keikan aloittanut biisikaksikko Devotion ja Night Light kaikuivat komeasti. Valentinen Ware duetoi yhdessä rumpalinsa kanssa. Vokalistina nainen on vakuuttava ja bändin soundi ihailtavan orgaaninen. Joku saisi buukata Waren uudestaan Suomeen ja pikaisesti, sisätiloihin.

Illan laadukkaimmat brittiaktit oli laitettu harmittavasti päällekkäin, joten Jessie Ware oli jätettävä sikseen, jotta kuulisin, että aloittaahan Editors keikkansa Sugarilla. Ja aloittihan se! Kun Tom Smith hoilaa ”It Breaks my Heart to Love You”, uuden levyn U2-soundia kaihtavankin on pakko tykätä. Vanha ja uusi materiaali vuorottelivat alkupään setissä kiltisti, ja keikan loppupuolen An End has a Start aiheutti odotetusti uutta materiaalia suuremman pyörremyrskyn.

Kitaristi Chris Urbanowiczin lähdön jälkeen mukaan on otettu Justin Lockey ja Elliott Williams, jotka pysyttelivät kiltisti taka-alalla Smithin ja basisti Russell Leetchin hoitaessa hienovaraisen yleisölle flirttailun.

Editors on helposti lähestyttävä laatubändi, jonka parhaita biisejä jaksaisi kuunnella monta kertaa putkeen, mutta jonka tuotannosta löytyy kuitenkin liikaa löysää täysiveriseksi klassikoksi. Koko festarin draamankaarta ajatellen keikka oli juuri täydellisessä välissä: synkeän mahtipontisen indierockin paikka on pimenevässä perjantai-illassa. Tasajalkaa tanssittavien keikkojen vuoro on vasta myöhemmin, sitten kun Ruissalon pöly on jo tarttunut pysyvästi vaatteisiin.

Editors.

Lauantai 6.7.

Frakkiasuinen Kerkko Koskinen flyygelin takana. 80 soittajaa orkesterissa ja kuorossa, auringonpaiste ja ohi lipuvat ruotsinlaivat. Paula Vesala, Manna ja Vuokko Hovatta palkeet auki, hiukset hulmuten. Ei liene yllätys, että lopputulos Ruissalossa Kerkko Koskinen Kollektiivin kesän ainoalla keikalla oli erittäinkin kelvollinen.

Ultra Bra –viboja lisäsi se, että myös Manna ja Vesala lauloivat Kollektiivin biisejä kuin protestilauluja: vakavina, selät suorina ja jalat tukevasti haara-asennossa paikallaan.

Vuokko Hovatta ja Paula Vesala olivat kotonaan suomenkielisten biisien parissa, kun taas Manna säästeli astetta vaivaantuneempana. Melodioiden lisäksi Ultra Bra –viboja lisäsi se, että myös Manna ja Vesala lauloivat Kollektiivin biisejä kuin protestilauluja: vakavina, selät suorina ja jalat tukevasti haara-asennossa paikallaan.

Itse maestron ja Paula Vesalan duettobiisi Huone 232 muuttui livenä albumiversiota seksikkäämmäksi, täynnä vaaran tuntua. Nukun hiljaa kirkkomaassa laulatti koko yleisöä, samoin kuin Koskisen soolotuotannon helmet, Saatentekijä ja Mayday, joista jälkimmäinen istui hienosti Mannan suuhun. Keikan viimeiseksi biisiksi säästetty Shanghain valot alkoi jo mennä vähän Vicky Rosti –osastolle, mutta Koskinen kumppaneineen saa aika paljon anteeksi.

Kerkko Koskinen Kollektiivi.

Toinen suomalainen superbändi, Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana oli harmittavasti laitettu soittamaan jo heti päivällä kello kaksi. Bändi olisi ansainnut isomman yleisön vähän myöhempänä ajankohtana.

Vain tunti Kerkko Koskinen Kollektiivin keikan jälkeen Paula Vesala oli unohtanut protestilauluilmeensä ja harrasti pariakrobatiaa Niittylavalla Mira Luodin kanssa. PMMP veti tyylilleen uskollisena riehakkaan keikan. Ilmassa oli lopun alkua, vaikka virallinen jäähyväiskiertue odottaakin vasta syksyllä.

PMMP:n viehätysvoimasta iso osa liittyy bändin livekuntoon ja Paulan ja Miran hurmosvoimaan. Toki asiassa auttaa myös se, että bändillä on vuodesta toiseen säilyviä hittejä kokonaisen setin verran ja vähän enemmänkin. Yleisö laulaa, huutaa ja kirkuu mukana alusta loppuun. Keikan alkupuoliskolle oli koottu seesteisempää tuotantoa ja lopuksi säästetty ne joka keikan odotetuimmat Joku raja, Kesäkaverit ja Matkalaulu.

PMMP on takuuvarma tanssittaja, valtavien ihmismassojen takuutykkäämä. Mutta enemmän on itse lavashowsta jäänyt mieleen bändin kahden vuoden takaiselta Ruisrockin keikalta. Ehkä parhaat ilotulitukset säästetään syksyn jäähyväiskiertueelle?

Anna Brotkin lähti helteisenä kesäpäivänä helsinkiläiseen kahvilaan, jossa esiintyikin ex tempore synkeän indiefolkin taituriyhtye Minä ja Ville Ahonen. Soveltuivatko yhtyeen pakahduttavan surulliset kappaleet aurinkoiseen miljööseen? Brotkinin mukaan soveltuivat, vieläpä erinomaisesti.

Teksti ja kuvat: Anna Brotkin

Minä ja Ville Ahonen
Kesäkahvila Helsingin Hella
4.7.2013

Kuvittele heleä linnunlaulu, idyllinen puuhuvila ja sen pihamaa villikasveineen. Kuvittele auringonpaiste, juoksevia lapsia, sitruunamehua ja kotitekoista pullaa. Lisää siihen Ville Ahonen laulamassa ”kerro minulle rakkaani / miksi kullisi kasvoi kieroon”. Kombo on omituinen ja juuri siksi niin kiehtova.

Tällaista herkkua oli tarjolla viime viikolla Kesäkahvila Helsingin Hellan avajaisissa Laajasalossa, Deckerin huvilan pihassa. Ahosen oli ensin tarkoitus esiintyä yksin, mutta Minä ja Ville Ahosen kitaristi Jani Hietanen pääsikin sattumalta mukaan. Miehet roudasivat tuolit heinikkoon ja alkoivat soittaa.

Kokonaan akustisella minikeikalla kuultiin biisejä MVA:n molemmilta levyiltä. Kaksi akustista kitaraa, Ahosen hieno laulusoundi ja Strömsö-tyylinen ympäristö muuntivat biisit silkaksi folkiksi. Levyllä Ahosen sanoitukset pääsevät välillä piiloutumaan kaiken muun alle, mutta akustisena niiden karuus tulee aivan toisella tavalla esiin. Kerro minulle rakkaani –biisin ilmaan jättämä toive, “Haluan että tukehdut hänen allensa”, kuulostaa varsin toisenlaiselta a cappellana, ilman kaikuja ja kerroksia. Siitä tulee vielä enemmän totta.

Toivottavasti kahvilan omistajat hankkivat loppukesälle lisää spontaaneja live-esiintyjiä. Keksin useammankin artistin, joka istuisi puutaloidyllin puutarhaan täydellisesti. Keikka kokonaan ilman äänentoistoa pakottaa keskittymiskyvyttömänkin rauhoittumaan, edes yhden biisin ajaksi. Avajaiskemuissa nurtsilla istunut yleisö kuunteli hipihiljaa kun Ahonen ja Hietanen soittivat. Tämän akustisemmaksi ei päästä.

Ruisrockin perjantai- ja lauantaipäivistä selvittiin hengissä yhtenä kappaleena, nyt pureudutaan sitten festarin päätöspäivään. Virve Nyyssönen esittelee vielä kertaalleen sunnuntain Ruisrock-annin.

Teksti ja kuvat: Virve Nyyssönen

Ruisrock 2013
Ruissalo, Turku
7.7.2013

On sunnuntai-iltapäivä Turun Ruissalossa. Aurinko helottaa pilvettömältä taivaalta. Sisällä Telttalavan uumenissa on hämärää ja subtrooppisen kosteaa. Tuoksuu teinille. Yleisössä näkyy hämmästyttävän paljon arjalaista ihannetta edustavia nuoria kultakutreja. Niiden silmät loistavat sinistä odotusta ja ohuen päiväkännin auvoa. Ja ne kaikki ovat pukeutuneet minimaalisen kokoisiin farkkuhotpantseihin.

Biffy Clyron -keikka on kerrassaan huikea. Ihmiset ratkeilevat liitoksistaan, maa pölisee.

Lavalle astelee vielä yksi blondi, Haloo Helsingin! ihanainen Elli. Hän on pukeutunut yksinkertaisen tyylikkääseen pikkumustaan, kuin juhlistaakseen bändinsä ekaa keikkaa Ruisrockissa. Bändin poikien särmät puvut hohtavat teräksenharmaina. Eikä se ole ainoa mikä on terästä. Bändin soundi kuulostaa totuttua metallisemmalta, rockimmalta. Esiintymisestä paistaa aito, teeskentelemätön ilo. Kitaristit Leo ja Jere naureskelevat keskenään, Elli huudattaa yleisöltä Haloo Ruisrock! -huutoja ja hurmaa yleisönsä rennolla ja välittömällä esiintymisellään. Pari nuorta irokeesimuijaa osaa kaikkien biisien sanat ulkoa. Kun myös Leo pääsee ääneen ja laulaa: “Sä meet liian lujaa. Pysää, pysää”, kuulen jonkun ihmettelevän pervoja sanoituksia. “Siis OMG, laulaako se tosiaan haluavansa pesää?!”. Toisenlaisesta pesästä haaveileva lokki lehahtelee edestakaisin teltan kattorakenteissa. Se ei löydä paniikissaan tietään ulos. Kun Haloo Helsinki! laulaa hittibiisiään, siitä kuinka Maailma on tehty meitä varten, kansa uskoo joka sanan. Se on hurmiossa, teltta natisee liitoksissaan.

Haloo Helsinki!

Siirryn Rantalavalle, missä toinen suosittu suomalaisartisti, Cheek, aloittaa räppäämisensä. Täydellinen artistivalinta tähän kesäiseen, leppoisaan sunnuntaipäivään. Istun monien muiden tavoin piknikfiltin ääressä, katselen kuinka lokkien siivet halkovat viiltoja siniseen taivaaseen ja niiden alla kokonainen ihmismeri hymyilee, nauraa ja laulaa yhdessä. Sokka on irti. “Juuri tätä festarit ovat parhaimmillaan!”, komea assistenttini hihkuu hassujen festarilasiensa takaa. Olen tismalleen samaa mieltä. Kerrankin.

Niittylavan alkuillasta valloittava Ruisrockin vakiovieras, The Sounds, aloittaa settinsä Nobody Sleeps When I´m Awake -biisillä. Lavallakin korsteenin lailla polttavan Maja Ivarssonin elkeet ovat suureelliset. Punaisella huulipunalla tahriintunut röökin jämä lennähtää kaaressa yleisöä kohti. Pudotakseen nolosti vain parin metrin päähän, asiasta vähemmän kiitollisen kuvaajalauman niskaan. Lavalla yhtye paahtaa menemään kuin viimeistä festaripäivää. Se soittaa kaikki mahdolliset hittibiisinsä. Jään silti kaipaamaan jotain enemmän. Jotain rutiinia rikkovaa. Tilaukseni ilmeisesti kuullaan, sillä Maja pyytää avukseen toisen blondin, Turun oman rockylpeyden, karismaattisen Michael Monroen! Hyvä Turku, hyvä Suomi!

Jos missasit The Soundsin Ruisrockin keikan niin turha vaipua synkkyyteen. The Sounds tulee Suomeen yhtä varmasti kuin loppuvuoden jäätävä kylmyys ja vihmova räntäsade. Yhtye soittaa joulukuussa klubikeikat Helsingissä, Turussa, Seinäjoella, Tampereella ja Oulussa. (Ja niin, todennäköisesti jälleen ensi kesänä Ruisrockissa.)

The Sounds.

Sunnuntain yksi pääesiintyjistä, Pet Shop Boys nostaa ärsytyskäyräni tappiin jo ennen kuin keikka edes alkaa.

Sunnuntain yksi pääesiintyjistä, Pet Shop Boys nostaa ärsytyskäyräni tappiin jo ennen kuin keikka edes alkaa. Lemmikkikaupan pojat ovat kieltäneet valokuvaajilta keikkansa taltioimisen. Vain yhden kuvaajan sallitaan tehdä työtään – ja senkin on tapahduttava teltan takaosasta, miksauskopin luota. Mitä bändi haluaa oikein peitellä? Ikäänsä? Lisääntyneitä kilojaan? Lavalle lampsii pari mustaa, piikikästä oliota, joiden asujen alla voisi olla ihan kuka tai mikä vaan. Avantgardistiset asut vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Yhtye on tunnettu juuri teatraalisen surrealistisista esiintymisistään, joissa asuilla, lavasteilla, valoilla ja taustalla pyörivillä videoilla on oma tärkeä merkityksensä. Myös yleisö on pukeutunut asiaan kuuluvalla tavalla. Bongaan kliseistä asukoodistoa, mustine koppa- ja valkoisine navyhattuineen. Edessäni jonkun miehen pinkki, korkea nuttura uhmaa kaikkia painovoiman lakeja. Nutturassa kiipeilee koristemarakatti. Sen silmät tuijottavat minua lasittuneina. Eikä se ole ainoa, jonka silmät ovat lasittuneet. Telttalavan rakenteissa lokkiraukka etsii yhä epätoivoisemmin ulospääsyä.

Kuulemme sekä vanhempaa tuotantoa että otteita uusimmalta, pian julkaistavalta Electric-levyltä. Mutta vasta keikan loppupuolella, It´s a Sin -biisin alkutahtien kajahtaessa ilmoille, tapahtuu jotain hyvin omituista. Teltan ulkopuolella ja sen nurkilla flegmaattisesti roikkuneeseen festarikansaan tulee kuin taikaiskusta lisää eloa. Ihmiset juoksevat, suorastaan rynnivät, kohti teltan sisuksia! Bändi esiintyi edellisen kerran Ruisrockissa vuonna 1997. En ollut silloin paikalla, mutta todennäköisesti sama biisi aiheutti saman efektin silloinkin. Jotenkin surullista. Bändi on tuomittu omaan syntiinsä, omaan hittibiisinsä.

En kuitenkaan ehdi pohtia asiaa kauempaa, sillä Biffy Clyron keikka kiinnostaa legendaarista elektrobrittibittiduoa enemmän. Matkalla Niittylavalle katselen kuinka pomppulinnaa hallinnoiva tyttö istuu muovisen hirvityksensä reunalla ja näpyttelee kyllästyneen näköisenä puhelintaan. Rodeota pitävät kundit lojuvat siellä täällä, cowboyhatut silmillään. Pöly hulmuaa kevyenä, sakeana huntuna autiolla festariraitilla. Ollaan selvästi Villissä Lännessä. Vain Clint Eastwood ja tuulienergialla vilistävät okapallot puuttuvat. Mutta missä kaikki ihmiset ovat?

Jengi on kerääntynyt lavan edustalle hyvissä ajoin ennen keikan alkamista. Bändin lampsiessa lavalle järkytyn. Pääbiffy on blondannut hiuksensa! Jotain muutakin on tapahtunut sillä herran esiintymisestä paistaa ilo ja vapautunut positiivisuus. Poissa on aiemmilla keikoilla nähty paksun hiuskuontalon takana murjottaminen. Sympaattiset skottilaiset ovat jopa opetelleet suomea! “Moikka, kuinka menee?”, toinen kaksosista utelee. Ja hyvinhän meillä menee. Upea sunnuntai-ilta, taustalla Biffyt esiintymässä hyvällä sykkeellä. Jo toisen biisin jälkeen laulaja on hiestä märkä. Kitarat surisevat. Kaikissa sateenkaaren väreissä.

Biffy Clyro.

Mr. Lokki on ottanut kaverinsa mukaan ja liihottelee vellovan yleisömassan yli. Pommilaivueen tavoin ne kostavat sen mitä ovat kolmen päivän ajan joutuneet kestämään. Saan osani tästä haisevasta vastalauseesta. En välitä, sillä vaikka taivaalta sataa ihan kirjaimellisesti paskaa, haluan kokea Biffyt livenä. Illan hiljalleen hämärtyessä olemme kuulleet kaikki bändin uran parhaat palat, täydellisen miksauksen rajua ja herkkää: Opposites, Bubbles, Black Chandelier, Mountains, God & Satan.. Keikka on kerrassaan huikea. Ihmiset ratkeilevat liitoksistaan, maa pölisee.

Jo 44. kertaa järjestetty Ruisrock oli 71 000 vieraineen varsinainen jättimenestys. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan. “Game over”, festaribussin valokyltti kertoo. Mutta eipä hätää. Ensi vuoden liput ovat jo myynnissä!

Lue perjantai- ja lauantaipäiviä käsittelevä Ruisrock-raportin ensimmäinen osa täältä.

Rumban avustaja hikoili itsensä puolikuoliaaksi Kuudes Aisti -festareilla Helsingin Kalliossa, valitti koko ajan alkoholin hinnasta ja näki pari bändiäkin. Festariraportissa siis Kuudennen Aistin helteinen perjantaipäivä.

Teksti: Jami Järvinen
Kuvat: Eemeli Kiviniemi (Savages, Spoonshiners), Jami Järvinen (Kuusumun Profeetta, Njena Reddd Foxxx, Radiopuhelimet)

Kuudes Aisti
Kallio, Helsinki
5.7.2013

Klo 18.15

Aurinko pysyy taivaalla kuin liimattuna. Sähkömagneettista säteilyä tulvii itäiseen kantakaupunkiin koko spektrin laajuudelta. Tämä on niitä onnellisia vuodenaikoja, jolloin hiki tuoksuu klubeilla vahvemmin kuin pieru.

Radiopuhelimet-solistin vaikuttavankokoinen kallo hehkuu punaisena suonet pullistellen ilta-auringon sietämättömässä paahteessa, mutta uskon hänen jäävän henkiin.

Siemailen mietoa alkoholisekoitusta varjoisalla puistonurmella vain muutaman korttelin päässä kohta alkavasta Kuudes Aisti -festivaalista. Kiire paikan päälle on juuri loppunut, sillä olemme jo myöhässä Mikko Joensuun keikalta ja lisäksi sosiaalinen media tietää kertoa, että Zebra Katz on peruutettu. Passiongelmia kuulemma. Pussikaljaseurue on liikuttavan yksimielinen siitä, millaisista ”passiongelmista” brooklynilaiset queer-räppärit todennäköisimmin kärsivät.

Kuusumun Profeettaa voisi toki kipittää vakoilemaan, mutta säntäily ei ole terveellistä seksihelteellä. Hakaniemeen ehtii hyvin, vaikka vielä yhden maljan kurkkuunsa kumoaisi.

Paikan päällä Elannon tehdaskorttelissa vastaan tulee ensimmäinen mukava yllätys: jonoa ei ole nimeksikään. Vikkelän sisäänpääsyn vastapainona porttivahti vaatii heittämään vesipulloksi varatun tyhjän 0,95-litraisen Olvi Vichy -lestin pois. Ikään kuin alueella missään samanlaisia myytäisiin.

Tulikuumana hehkuva sisäpiha vilisee valtavia aurinkolaseja sekä vaaleita vaatteita. Jokunen musta bändipaita pilkahtelee seassa. Kuusamon Professori esiintyy yhä, joten jämähdän hetkeksi päälavan eteen ihastelemaan porilaisten ikuista outoutta. Taidekouluproge on aina nappivalinta ja olihan osittain saman porukan Circle mukana jo vuosi sitten.

Kuusumun Profeetta.

Klo 18.45

Reddd Foxxx näyttää hämmentyneeltä. Ehkä vihreässä sydänkuvioidussa naisten t-paidassa myhäilevä partahippi yllätti artistin rakkaudentäyteisellä palautteellaan.

Kourallinen ihmisiä seisoo kunnioittavan etäisyyden päässä pienestä artistista Adidas-lavalla. Njena Reddd Foxxx aloittelee esiintymisvuoroaan yhteistyökumppaninsa Zebra Katzin tuuraajana. Alku ei ole lupaava, mutta Reddd Foxxx ei anna periksi.

”You’re so sweet”, artisti huutelee ujolle yleisölleen, joka rohkaistuu hihkumaan ja hytkymään. Pettävän eleetön laulu täyttyy vaaran tunnusta. Tässä on ehkä sittenkin jotakin. Hymyillen Reddd Foxxx luettelee monipuolisia uhkauksia ja osaamiaan kirosanoja, joita on melkoinen määrä. Newyorkilaisräppäri vaikuttaa todella nauttivan keikastaan.

Pari kaveria saa lopulta tarpeekseen jahkailusta ja hyökkää aivan lavan eteen tanssimaan ja punnertamaan. Muusikko riemastuu ja loikkaa alas lavalta joraamaan jätkien kanssa. Ulvomme kuin sudet ympärillä. Yleisömäärä on salavihkaa kasvanut kohtuullisen suureksi.

Viimeisen bitchin yhä kaikuessa ilmassa Reddd Foxxx laskeutuu yleisön keskuuteen. Hän on saanut valtavan määrän uusia faneja. Käväisen kiittämässä hyvin vedetystä keikasta. ”You were wonderful!”, kiljaisen poikkeuksellisen huolellisesti äännetyllä brittienglannilla.

Njena Reddd Foxxx näyttää hämmentyneeltä. Hän on juuri kertonut kolmen vartin ajan, miten monella tavalla aikoo viipaloida tiellään olevat nartut, joten ehkä vihreässä sydänkuvioidussa naisten t-paidassa myhäilevä partahippi yllätti artistin rakkaudentäyteisellä palautteellaan.

Njena Reddd Foxxx.

Klo 19.45

Haaveilen raikkaasta siideristä, mutta festivaalin suurin yhteistyökumppani on Heineken, jonka oletustuote on imelä Happy Joe. Sitä myydään aggressiivisesti ja karmeaan ylihintaan kaikkialla. Masentuneena tilaan saatanan kalliin lonkeron ja vesipullon. Jälkimmäinen on kaksi kertaa hinnakkaampi kuin Hans Välimäen kohuravintolassa.

Radiopuhelimet aloittaa jo päälavalla. En osaa innostua punk-veteraaneista, vaan lähden joutessani katsomaan, mitä Nuorgamin neuvokkaat nuoret ovat keksineet Salamestan puolella. Pitäähän koko festarialue kartoittaa.

Rähjäisellä purkutyömaalla Kaikukadun alapäässä on naamioverkolla, soppatykillä ja ammus- sekä kranaattilaatikoilla höystetty teltta, jossa myydään Jaloviinaa. Sen nimi on Kenttäbaari. Isänmaa, Karjalan palauttaminen ja valkoisen armeijan voitonparaati ovat väkevästi läsnä. Muistelen Nuorgamin vastaavan toimittajan olevan vanha pohjalainen.

Olisipa ensi vuonna vuorossa Pöyrööt-teltta.

Paluu pääfestivaalialueelle on mutkikkaampi. Portsarit penkovat jälleen kaiken omaisuuteni. Puolityhjä, paikan päältä kullan hinnalla ostettu vesipullo takavarikoidaan. Se siitä euron pantista sitten.

Klo 20.30

Adidas-lavalla KC/MD Mafia -posse hoilottelee ”mitä vittuu” -läppiään. Njena Reddd Foxxxin jälkeen se kuulostaa vain masentavalta koulunpiharäkimiseltä.

Radiopuhelimet soittaa yhä. Yleisö vaikuttaa varovaiselta, katsomon laidoilla eksyneet elektrofiilistelijät pälyilevät lavan suuntaan kuin yrittäen ymmärtää, mikä tässä on niin erinomaista. Vasta lavan edustalla huomaan melkoisen joukon innokkaita faneja hyppimässä. Laulaja on heittäytynyt pitkälleen.

”Mä pelkään että toi saa kohtauksen”, mukana ollut ystäväni huutaa korvaani. Solisti Jyrki Mäen vaikuttavankokoinen kallo hehkuu punaisena suonet pullistellen ilta-auringon sietämättömässä paahteessa, mutta uskon hänen jäävän henkiin.

Radiopuhelimien J.A. Mäki ottaa huilia.

Suuntaan oululaisten ohi Backstagelle seuraamaan yhtyettä The Fresh & Onlys.

Bay Arean ääniaaltoja edustava sanfranciscolaisbändi kilistelee kitaroitaan niin kuin kaikki indieyhtyeet ovat tehneet maailman luomisesta lähtien. Brittipoppimaisesti helkkäävän rockin alla kaikuu jokin etäisesti Beach Boysista muistuttava surffiääniraita. Kunnioittaako bändi näin kalifornialaista perintöään, vai horisevatko vain korvani?

Tavattoman pitkään unettavaa perusindietä ei jaksa kuunnella pirukaan, joten on aika livahtaa appeelle Siltaseen. Lisäksi siellä on kohtapuoliin luvassa Crystal Clearsin keikka. En tiedä mitään bändistä, mutta arvelen nimen perusteella luvassa olevan vähintään jonkinlaista taide-elektroa.

Klo 21.15

Kapakan perälle on pakkautunut joukko ihmisiä tuijottamaan lasittunein katsein täysin hievahtamatta loputtoman sietämätöntä kitarannäppäilyä.

Baarissa on yhtä kuuma kuin kaikkialla, mutta jostain syystä jopa hiukan tilaa. Tilaamme ystäväni kanssa burgerit. Hihkun pidättelemättömästä riemusta huomatessani, että Heinekenin festarivalikoimasta ei tarvitse Siltasessa piitata. Puristan kourani Gwynt y Ddraigin Farmhouse Scrumpy -putelin ympärille ja vuodatan lukuisia onnenkyyneleitä.

Kapakan perälle on pakkautunut joukko ihmisiä tuijottamaan lasittunein katsein täysin hievahtamatta loputtoman sietämätöntä kitarannäppäilyä. En saa silmiini artistia, mutta hänen musiikki muistuttaa enemmän kuin mikään muu tällä planeetalla Radio Helsingin Paskalistan ikisuosikin, Jemeksen, kappaletta Mattilan Kokela. Vain laulu puuttuu.

Ohjelman mukaan kyseessä on Sir Richard Bishop. Pöytäseurueeni tarkistaa salamannopeasti Wikipediasta, että Bishop on itse asiassa entinen Hanoi Rocksin kiertuemanageri ja – tämä on tärkeää – Michael Monroen vihamies. (toim. huom. Wikipedia valehtelee: Sir Richard Bishop ja Hanoi Rocksin ex-manageri ovat kaksi eri henkilöä)

Alamme kuunnella ylitaiteellisen kitaran- ja sitarinrämpytyksen takaa vihan ja välirikon ääniä.

Trängädängärängärängänd. Siinä meni Ison-Britannian kiertue. Drengdrengrengrengdrengreng. Siinä katosivat Michael Monroen rahat. Ryngryngryngyndyngydyngyn. Siinä Michael Monroe katkeroituu. Tämä selittää, miksi yleisö on niin valppaana ja seuraa jokaista otetta.

Crystal Clears on jotain ihan muuta. Synkkää suomalaista elektroa, joka olisi täydellistä kuunneltavaa jossain kymmenkunta astetta viileämmässä ajassa ja paikassa. Esitys nojaa vahvaan videokuvastoon. Sen sijaan kaksi lavalla pönöttävää hölmistynyttä musikanttia ovat hiukan pulassa lavakarismansa kanssa, kunnes bongaan kolmannen jäsenen. Huppupäinen Oscar Hagen puuhastelee jonkin näkymättömän instrumenttinsa parissa lattianrajassa. Naama on häiritsevän tuttu jostain aivan muualta. Yhtäkkiä tajuan – kaverihan lauloi jo ennen syntymäänsä saksalaisen Dschinghis Khanin riveissä! (Katsokaa vaikka itse: vihreäpukuinen viiksivallu.)

Klo 22.50

Kuuntelisin enemmänkin, mutta illan tärkein on vielä edessä. Red Bull Garage ja siellä yksi kolmesta karsintakilpailuun osallistuneesta pääesiintyjästä. The Spoonshiners on useista puheista tuttu yhtye – onhan sielläkin mukana yksi toimittajakollega. Bändin keikalla en ole ennen ollut.

Ahtaudun hitaasti etenevän jonon hännillä ihmiskunnan historian tukalimpaan, kuumimpaan, viheliäisimpään rotankoloon, joka on koskaan toimittanut keikkapaikan virkaa.

Spoonshiners ja ahtaat paikat.

Bändi on jo aloittanut, kun pääsen näköetäisyydelle. Jean Ramsay spiikkaa biisit keuhkoputkentulehduksen runtelemalla kähinällä, mutta soiton käynnistyessä kaikki tuska unohtuu. Reuhakas rock täyttää Red Bull Garagen.

En koskaan tiennyt pitäväni miehekkäästä voimapopista, mutten voi estää jalkojeni irtoamista lattiasta. Hytkyn suupielet korvissa. Bändi soittaa lujaa ja täsmälleen oikealla asenteella. Yleisö alkaa edessäni pogoilla ennennäkemättömällä raivolla.

”Tää on helvetin hyvä!”, seuralaiseni karjuu korvaani. En kuule omaa vastaustani, koska väistän holtittomasti kieppuvia eturivin faneja. Olen nyrjäyttää silmäni, kun seuraan apinalaumaksi taantuneen poikajoukon kiipeilyä toistensa päällä. Esiintymisluola on pirun matala ja hetken aikaa tunnen isällistä huolta remujengistä, joka iskee päänsä kattoon melkein joka hypyllä.

Ramsay yrittää juontaa biisejä, mutta yleisö ei ole paikalla puheita kuullakseen. ”Pää kii ja soita!”, karjuu joku. Ja bändihän soittaa. Se soittaa koko huoneen ekstaasiin. Paitoja riisutaan, vesipulloja kumotaan ylikuumenneiden juhlijoiden päälle. Lopetuskappaleen huipennukseksi Ramsay viskaa kitaransa yleisön ulottuville. Muotitermein ilmaistuna hän joukkoistaa viimeisen soolon.

Olemme näännyksissä, mutta haluamme lisää. Bändi pakotetaan takaisin lauteille. Biisistä ei meinaa tulla mitään, koska kitara on juuri raiskattu väkivaltaisesti. Kauhean ähellyksen jälkeen encore saadaan runnottua läpi.

Jumalauta! Kello ei ole vielä mitään, mutta ehkä ilta oli tässä. Mitä tämän jälkeen enää voi kuunnella? Hoipumme kaikki ulos viilentyneeseen keskiöiseen kesäyöhön. Vettä! Happea!

Monipuolinen ja avoimen elitistinen festari sai kaatosateenkin toimimaan puolelleen. Jukka Hätinen ja Jami Järvinen kertaavat Kuudennen Aistin lauantaipäivän tapahtumat.

Teksti: Jukka Hätinen ja Jami Järvinen, kuva: Sami Heiskanen / Kuudes Aisti

Kuudes Aisti
Sörnäinen, Helsinki
La 6.7.2013

“We’re the best rap duo in the world right now”, toteaa Killer Mike mikrofoniin ja vieressä El-P nyökyttelee punaisessa Yankees-lippiksessään.

Sataa kaatamalla, mutta Killer Mike ja El-P pitävät yleisön niin tiukasti näpeissään, ettei mieleen ehdi juolahtamaan sateensuojaan hakeutuminen.

Vaatimattomuus ei ole koskaan pukenut räppäreitä, mutta liioittelustakaan on vaikea isoa atlantalaismiestä syyttää. Paremmuusjärjestys on makuasia, mutta Killer Miken R.A.P. Music ja El-P:n Cancer 4 Cure ovat viime vuoden parhaat hip hop -julkaisut. Nyt kaksikko on Kuudennen Aistin lavalla sanailemassa paksut kultaketjut kauloissaan uunituoreen Run the Jewels -kimppalevynsä kappaleita.

Punatiilisten rakennusta välissä sataa kaatamalla, mutta kaksikko pitää yleisön niin tiukasti näpeissään, ettei mieleen ehdi juolahtamaan sateensuojaan hakeutuminen. ”I don’t give a fuck -posse”, kuten Killer Mike vesisadetta uhmaavaa ihmisjoukkoa kutsui, huutaa kertosäkeet ja juhlii duon karismassa kädet ilmassa.

Solidaarisuuden nimissä molemmat suunsoittajat laskeutuvat lavalta sateeseen kastumaan muiden joukkoon. Tietovuotaja Edward Snowden saa kunnioitusta, Yhdysvaltain entiset ja nykyiset hallitsijat eivät niinkään. Killer Mike saa yleisön lopulliseen hurmokseen messuamalla R.A.P. Music -kappaleella kuinka hip hop -konsertit ovat hänelle uskonnollisia kokemuksia.

El-P:n tuottamien biittien hiljetessä paita alkaa hiljalleen tuntua kylmältä ja litimärältä. Ohjelmalehtinen on mennyt lukukelvottomaksi muhjuksi taskussa. Killer Mikeä vakuuttavampaa showmiestä ei taida hip hopin piiristä löytyä tällä hetkellä.

Ennen kastumista, nurkan takana Torche esitti oman näkemyksensä rock-musiikista. Häikäilemättömän melodisia ja tarttuvia, energisesti soitettuja kappaleita Harmonicraft- ja Meanderthal-albumeilta kuorrutti jämerä kitaravalli ja rumpalin luolamieshenkinen soittotyyli. Viimeiset hitaat taantuivat alkukantaisen sludge-murjonnan pariin. (Jukka Hätinen)

Kuudennen Aistin teema-asu on tänä lauantaina Otto Talvion luontosuhde -t-paita. Niitä kävelee vastaan jokaisen kulman takaa.

Päälavan edusta on tyhjentynyt rankkasateen takia. Punkkarit värjöttelevät räystäiden ja katosten alla. Kotimainen First Times oli yrittänyt kovasti, mutta fanit eivät ole vedenkestäviä. Ja totuuden nimissä on myönnettävä, että vaikka bändi kivasti soittaakin, se ei sytytä.

Yhytän tutun musiikkitoimittajan, jolle kerron altistuneeni lyhyesti Bongo Rockille saapuessani festarialueelle. Viime vuonna voitin vedon ystävääni vastaan siitä, kumpi pystyy pidempään sinnittelemään Reino and the Rhinosin keikalla. En olisi halunnut kokeilla skabaa heti kärkeen tänä kesänä.

Hän vastaa kaskulla: ”Kuinka monta fania halusi Bongo Rockin encoren? – Molemmat.” (Jami Järvinen)

Päälavan lauantain osalta pakettiin laittoi King Tuff. Vain kourallinen ihmisiä jaksoi seurata kesäistä slacker-rockia märissä olosuhteissa. Tuff bändeineen soitti niin tutun ja turvallisen oloista materiaalia, ettei sisätilojen iltarientoihin jonottaneita voinut syyttää.

Turvallisuus loisti poissaolollaan Kuudennella Linjalla. Fun piti yleisökontaktin minimissä ja myllytti 1990-luvulta pistävästi nenään tuoksahtavaa noise rockiaan intensiteetillä, joka saisi Amphetamine Reptilen katalogin nostamaan hattua. Kitara kirskui hien virratessa ja syljen lentäessä. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, jos renkaina ovat sirkkelinterät. (Jukka Hätinen)

Red Bull Garagen ilmanvaihto ei ole sadekelillä yhtään tuoreempi kuin seksihelteillä. Luola on tauttoman kuuma, hiki virtaa sekunnissa aivan Niagarana.

Red Bull Garagen ilmanvaihto ei ole sadekelillä yhtään tuoreempi kuin seksihelteillä. Luola on tauttoman kuuma, hiki virtaa sekunnissa aivan Niagarana. Sisälle ei ole tällä kertaa liikaa tunkua, joten kävelen Huntersin keikalle erityisemmin jonottelematta. Tämäkin bändi valittiin kilpailun kautta sisään, mutten keksi, onko tässä jotain aivan erityistä.

Nuoret miehet paahtavat kaavamaista punkrockia. Tästä puuttuu Spoonshinersin keski-ikäinen raivo, on vain ulkoa opittua kailotusta. Kaksi ensimmäistä riviä yleisöä pogoaa preussilaisessa marssimuodossa. Biisit ovat tarpeeksi lyhyitä, välispiikkejä ei paljon harrasteta.

Laulaja pistää lestin Jägermeisteria kiertoon lähimmille faneille. ”Ota huikka”, hän kannustaa. Ihan kiva.

Kello on 23.30 ja illan ainoa tärkeä esiintyjä on juuri nyt Siltasessa. En ole aluksi tunnistaa Yaria, koska mies on muuttunut melkoisesti sitten 1980-luvun. Mutta niinhän me kaikki. Hivuttaudun jokaista neliötuumaansa myöten täyteen ängetyn kapakan etuosaa kohti. Sisulla. Muutamia kiukkuisia tyttöjä tallottuani asettaudun artistin välittömään läheisyyteen.

Mies liiveissään kommunikoi yleisönsä kanssa nöyränä ja hiukan yllättyneenä. Aistin liikutuksen hänen äänessään. Vain kitaransa kanssa esiintyvä Yari esittää toinen toistaan haikeampia rakkauslauluja, joiden naiivi romantiikka on joko torjuttava karkealla ironialla tai vain hyväksyttävä. Valitsen jälkimmäisen ja annan kyynelten tulla.

Jokin kimaltaa muusikon vasemmassa kädessä. Yhtäkkiä oivallan. Se on Mustanaamion hyvä merkki -sormus. Kuinka paljon on mahdollista palvoa artistia? (Jami Järvinen)

Sähkö Recordsin kunnioitettavaa 20 vuoden ikää juhlittiin Salamestan toisessa kerroksessa. Levy-yhtiön ensimmäinen julkaistu artisti Mika Vainio esiintyi trooppista ilmastoa lähentelevässä salissa. Vainion minimaalista soundia kuvasi ironisesti se, että ilmeisesti teknisten ongelmien takia hieman viivästynyttä aloitusta edeltänyt soundcheck-rutina ja -ujellus kirvoitti aplodit.

Vainion päästessä vauhtiin sähköiset pulssit ja erittäin hienoilla nyansseilla pelaava riisuttu äänimaisema sai kuitenkin vangittua kuulijan ilman ironian häivää.

Pitkät harmaat hiukset hulmusivat, kun Keiji Haino sahasi kitaraa mitä omaperäisimmillä tyyleillä ja karjui mikrofoniin tajunnanvirtaa aurinkolasit nenällään.

Vainionkin kanssa yhteistyötä tehnyt Keiji Haino ei ollut tullut Kuudenteen Aistiin minimalismi mielessään. 61-vuotias japanilaiskitaristi nähtiin Nazoranai-kokoonpanossa, jossa hänen rinnallaan soittivat kokeellisen musiikin lukuisissa liemissä marinoidut perkussionisti Oren Ambarchi ja basson varressa esiintynyt Stephen O’Malley.

Pitkässä jonossa maltti oli valttia, sillä Nazoranain improvisoitu vapaa möykkä nousi viikonlopun kohokohdaksi. Vaikka O’Malleyn bassosta vyöryi kolossaalisia ääniaaltoja ja Ambarchin lähestymistapa rumpusettiin oli virkistävän freejazzmainen, oli lavalla käynnissä rehellinen Keiji Haino -show.

Pitkät harmaat hiukset hulmusivat, kun Haino sahasi kitaraa mitä omaperäisimmillä tyyleillä ja karjui mikrofoniin tajunnanvirtaa aurinkolasit nenällään. Hulluuden partaalla olevasta freak out -tykityksestä feedbackin palvomiseen, Nazoranai oli osuvinta, jota Kuudes Aisti tarjosi lauantaina. (Jukka Hätinen)

Kello on 2.45. Tämä on hulluutta. Simian Mobile Disco ei koskaan suostu vetämään keikkaa ennen aamunkoittoa, joten olen nestehukan ja univelan uhalla sinnitellyt festareilla tänne asti. Nyt eeppinen jono tukkii aivan kaikki oviaukot, mutta seurueemme kekseliäät jäsenet tietävät salareitin Nokia Factoryyn.

Aivan mielettömän salaisesta käytävästä ei ole kyse, sillä kymmenet muutkin taivaltavat samaa reittiä. Pahin jono silti vältettiin.

Kaikki ovat panneet päähänsä aurinkolasit läkähdyttävän kuumassa, ahtaassa ja säkkipimeässä huoneistossa. Isken myös blehat nenälleni, jotten erottuisi joukosta.

Jostakin käteeni imeytyy pullollinen Strongbow-siideriä. Siirryn tanssilattian puolelle nykimään olkapäitäni. Taustalla on koko ajan ollut jotain musiikkia, joko edellinen esiintyjä tai talon omat dj:t. Tai Simian Mobile Disco. En koskaan saa tietää, kenen setistä on kysymys, sillä en näe tummien lasieni läpi mitään. (Jami Järvinen)

Yhteen summattuna Kuudennen Aistin lauantai antoi elämyksiä sellaisella spektrillä, jollaista ei tällä hetkellä toiselta kotimaiselta festivaalilta osaisi odottaa. Järjestäjäportaaseen kuuluvan Toni Rantasen avoimen elitistinen kirjoitus festivaalin lehdessä voi särähtää monen korvaan, mutta totuuden siemen siitä taitaa kuitenkin löytyä. (Jukka Hätinen)

Lue raportti Kuudennen Aistin perjantaipäivästä täällä.

Kuudes Aisti -kyläjuhlan päätöspäivänä lavalle nousivat viikonlopun nimekkäimmät esiintyjät. Uudelleen henkiin herätettyjen klassikkobändien ja maailmantähtien vanity-projektien seassa punk vei kuitenkin voiton taidetuuttauksesta, kertoo Jean Ramsay raportissaan.

Teksti: Jean Ramsay, kuva: Ilkka Vuorinen / Kuudes Aisti

Kuudes Aisti
Kallio, Helsinki
Su 7.7.2013

Thurston Moore, olen niin pettynyt.

Niin monen vuoden ajan olit kultainen jumala. Naimisissa maailman cooleimman naisen kanssa, rikoit kitaroita ja ennakkoluuloja maailman cooleimmassa bändissä. Olit meille kaikille se esilaulaja, se onnistuja joka oikeutti tuhansien kuuntelukelvottomien vinyylien kokoelman ja atonaalisen kitaramöykän niissä tuhannessa bändiprojektissa, jotka kestivät lyhyemmän aikaa kuin mitä meillä meni niiden nimien oikean kirjoitusasun oppimiseen.

Bändi taustallasi on C-divarin Sonic Youth, yhtä paljon aito juttu kuin se Billy Corganin taustalla kiertävä Mickey Mouse -klubin 'Smashing Pumpkins'.

Risat Converset, antisosiaalinen ryhditön asento, tukka silmillä… Olit ME, Thurston, ja sinuksi me halusimme tulla.

Enpä halua enää. En kadehdi sinua tippaakaan.

Keski-iän kriisi hajotti kaiken. Ajattelit kikkelilläsi, paljastuit samanlaiseksi viidenkympinkriisin vietäväksi ukoksi kuin muutkin, ja pian meni vaimo, ja sen mukana yhtye.

Kun nyt seisot parrasvaloissa, huomaamme kuinka laiha tosiaan olet. Ei auta, että olet etsinyt taustallesi naisbasistin, ja kitaristin jolla on jonkunlainen itse kokoonliimatun näköinen Jazzmaster, ja rumpali joka näyttää diggailevan jazz-levyjä. Ei auta. Pahentaa itse asiassa asiaa, Thurston. Bändi taustallasi on C-divarin Sonic Youth, yhtä paljon aito juttu kuin se Billy Corganin taustalla nykyisin kiertävä Mickey Mouse -klubin “Smashing Pumpkins”. Näyttää nopeasti vilkaistuna samalta, mutta soundi nojaa sinuun.

Olet päässyt Las Vegasin vuosiisi, Thurston Moore. Olet ylimääräisellä kierroksella oleva viihdyttäjä, alternativerockin Liberace. Kierrät Skandinaviaa päälavoilla, jotka ovat saman kokoisia kuin edellisen bändisi backstaget, ja silti me tulemme katsomaan. Emme ilkkuaksemme, vain jälkijunassa, tietoisina siitä mitä on menetetty, valmiina sulkemaan silmät hetkeksi, vielä yhden suloisen dissonanssin ajaksi, kuullaksemme edes hetken kyllästynyttä käninääsi.

Mutta sen taustalla ei ole enää mitään. Viime vuoden soololevyllään Lee Ranaldo osoitti, että oli se salainen ainesosa Sonic Youthin keitoksessa, joka nosti yhtyeen musiikin pelkän tuhoisan taiderockin tuolle puolen, katujen lämpimänä soljuvaan rytmiin, kitkeränsuloisen popin intohimoon, Baabelin tornina sykkivään sanojen tulvaan.

Lakonisuus tarvitsee edes sen pienen kipinän saadakseen todellista etäisyyttä, antaakseen tylsistymiselle kolmannen ulottuvuuden, ja se Ranaldolla oli. SE Ranaldo oli.

Tänään sitä ei tullut, sinulla sitä ei ole. Tässä uudessa valossa olet huijari, käytetyn tavaran kauppamies, intiaaneille lasihelmiä myyvä helppoheikki.

Yhtyeesi nimikin kuulostaa muuttofirmalta. Varmaan se, jonka tilasit kantaessasi tuhansia vinyyleitäsi ulos yhteisestä kodista. Halpa jätkä kun olet, otit kevyisiin muuttoihin erikoistuneen firman.

Chelsea Light Moving.

No, ehkä jossain vaihtoehtoisessa galaksissa.

Ja kehtasit vielä kiivetä Negative Approachin lavalle! Piilouduit siihen intensiteettiin, koitit imeä sitä, ratsastaa sillä kuin koulupoika ratsastaa itseään suuremmalla aallolla. (No joo, teit niin jo niiden paluukeikoilla vuonna 2007, mutta silti. Silloin sinulla ei ollut menetettävää, nyt on toisin.)

Äh, mitä minä tässä mouhuan. Pettymys vaan on niin suuri.

Pettymys lienee aiheellinen myös siksi, että Kuudes Aisti tuntuu festivaalilta, joka on jotenkin jo toista vuotta rakennettu Sonic Youthin haamun varaan. Yhtyettä tuodaan tänne jäsen kerrallaan, epäonnninen sooloprojekti epäonnista sooloprojektia seuraten. Chelsea Light Movingin kvasi-SY oli monin tavoin vielä suurempi pettymys kuin Kim Gordonin avoimesti tähteyden rakenteita dekonstruoinut viimevuotinen performanssi, jossa nainen riipii riitasointuja sen mallisesta kitarasta, jonka hänen edellinen yhtyeensä teki muodikkaaski, japanilaisen kirjanpitäjän pitäessä debitit ja kreditit tasassa lavan sivulla.

Sunnuntai oli Kuudennessa Aistissa se Pori Jazz -päivä, jolloin esiin kärrättiin kovan luokan maailmantähtiä. Oli uudelleen henkiin heränneitä klassikkobändejä (Mission of Burma, Negative Approach) ja sitten näitä vanity-projekteja (Chelsea Light Moving, Black Bananas).

Negative Approach heitti heti ensitahdeista yhden vihaisimmista ja intensiivisimmistä keikoista, joita olen koskaan nähnyt. Ei kyselty kysymyksiä tai otettu vankeja.

Musiikista vastasivat sitten oikeastaan takalavan kotimaiset. Hero Dishonest avasi päivän polttavassa auringonpaisteessa hurjalla energialla ja intensiteetillä, ja päivän ensimmäinen moshpittikkin saatiin linkousvaiheeseen jo seitsemännen kappaleen aikana. Reipas meininki nosti tunnelman hieman mattinykäsmäisesti asentoon up yours, eikä Mission of Burma tuntunut aluksi oikein miltään. Rumpali Peter Prescottin laulama kolmas kappale So Fuck It kuitenkin avasi yhtyeen äänipaletin, ja sekoiluun alkoi tulla dynamiikkaa. Joko näin, tai sitten äänimies heräsi.

Veteraaniyhtye soitti leppoisan veteraaniyhtyeen keikan: hieman oli soundissa harmaita hiuksia, mutta silti silmät kiinni pinnistettiin korkeisiiin ääniin ja muutenkin yritys oli kohtalainen. Clint Conley yritti ottaa yhteyttä yleisöön kiittelemällä yhtyeen kotikaupunkiin Bostoniin siirtyneestä maalivahdista Tuukka Rask, mutta kiitokset menivät jotenkin hieman yli maalista. Yleisö saatiin vihdoin mukaan klassikkobiisien kuten That’s When I Reach For My Revolver aikana.

Oma lukunsa olivat hieman kujalla olleet järjestysmiehet, jotka pyrkivät hajottamaan lavan edustalla pyörineen slam dancing -myllyn, niin Hero Dishonestin aikana kuin myös Mission of Burmassa.

Negative Approachin aikana tästä ei ollut sitten enää tietoakaan. Kun se mylly lähti, niin se lähti kunnolla. Osasyynä toki myös yhtye, joka heitti heti ensitahdeista yhden vihaisimmista ja intensiivisimmistä keikoista, joita olen koskaan nähnyt. Tässä ei todellakaan kyselty kysymyksiä tai otettu vankeja. John Brannon paasasi sarjamurhaajan intensiteetillä, ja basisti Ron Sakowskin harmaat poskiparrat saivat haluamaan merille hardcore-laivaan seilaamaan. Toinen ei-alkuperäisjäsen eli kitaristi Harold Richardson ei tainnut katsoa yleisöön kertaakaan koko keikan aikana, vaan keskittyi selkä yleisöön päin ja silmät porautuneenna rumpaliin (Opie Moore vai Chuck Burns, ei voi tietää) hakkaamaan sellaista tahtia, että happi meinasi loppua ihan Siltasen sillankin alla.

Takapiha oli siis täynnä, ja hyvä niin. Se oli sitä jo Kakka-hätä 77:n aikana, ja vielä parempi niin.

“Kohu-Teemun” Pää Kii -projekti on viimein herättänyt suuren yleisön ja kaltaiseni turpeat keski-ikäiset mukavuusalue-skeptikot, ja siellä meitä oli koko takapihallinen todistamassa Suomen kenties taitavinta popsäveltäjää työssään, sen alkuperäiseen bändinsä kanssa.

Tämä on punkrockia, josta näkyy todellisuus läpi, jurnuttavat paskaduunit ja pettymykset, arjen harmaa betoni.

Sitä samaahan nämä ovat, lauluja päihteistä, masennuksesta ja umpikujista, mutta upeilla kertosäkeillä ja melodioilla varustettuna. Teemu Bergmanilla on vihaa ja mustaa huumoria ullakolla jätesäkeittäin, ja niitä on ripoteltu näihin kappaleisiin aimo annos. Mies laittaa itsensä ja yhtyetoverinsa likoon. Viikonlopun paras välispiikki, kitaristille suunnattu “Mitäs Janne? Mitä Jannelle kuuluu? Ootko kalaa pakannu viime aikoina? Janne se vaan pakkailee kalaa” oli arkisuudessaan jotain niin hätkähdyttävän nerokasta, että koko takapiha hörähti nauruun.

Tämä on punkrockia, josta näkyy todellisuus läpi, jurnuttavat paskaduunit ja pettymykset, arjen harmaa betoni. Hämeentien pöristessä vieressä oltiin tavallaan kotikentällä, ja laulut kuten Elämä on huora ja Narkata ja kuolla soivat kontekstissa jotenkin pysäyttävän aidosti.

Tämä on yksi Bergmanin taitoja: ladata tiskiin niin karua tekstiä, että suorastaan hävettää että naurattaa.

Eli punk rock vs. taidepaska 6-0, ainakin sunnuntain osalta.

Royal Trux -veteraani Jennifer Herreman Black Bananasin sekoilu vaan alkoi vituttaa (joku kundi pelaamassa flipperiä, Herrema “WEED”-paidassa ja lippispäinen hönö kitaraa raiskaamassa olivat blogibändin perikuva: toimii kenties konseptina, muttei kyllä sunnuntaina päälavalla), ja Lydia Lunchista meni maku heti alkuun sen tullessa spiikkkaamaan Thurstonin lavalle ilmoittaen, että Moore on “maailman seksikkäin mies”. OK, ootte molemmat no wave -veteraaneja, mutta joku raja ikoninpalvonnallekin, varsinkin kun harkintakyky ja omanarvontunto alkaa pettää kuin Rolling Stonesilla konsanaan.

Lunchin omalle keikalle muotoutui – kenties juuri tästä “veteraanista toiseen” -syystä – koko viikonlopun pahimmat jonot, jolloin itse päätin luovuttaa. Jäi kohtalotoveri Weepikes katsastamatta, ja puoli kolmelta olisi ollut Baltimor, mutta kaikkeen ei ihminen pysty.

Silti, jo toisena vuonna putkeen Kuudes Aisti pitää paikkaa maan parhaana festivaalina. Kattaus on laaja, lavoja tuntuu löytyvän joka päivä lisää, ja yleisössä on festariurpoja kiitettävän vähän.

Kunhan vaan saataisiin hieman laadukkaampia Sonic Youth -sooloprojekteja.

Vaikka Lee Ranaldo sitten seuraavaksi, jooko?

Lue Kuudes Aisti -raportin ensimmäinen osa täältä ja toinen osa täältä.

Brittiläinen Hot Chip, indiefolk-yhtye Minä ja Ville Ahonen ja suomirockin jättiläiset tarjosivat Ilosaarirockissa makeaa mahan täydeltä. Sanni Koskela raportoi festivaalin perjantai- ja lauantaipäivistä.

Teksti ja kuvat: Sanni Koskela

Ilosaarirock
Laulurinne, Joensuu
12.-13.7.2013

Perjantai 12.7. Sulo-klubi

Aurinkoisessa perjantai-illan huumassa Ilosaari-neitsyelle ilmenee, että ennakkoklubit Sulo ja Töminä eivät ole Joensuun keskustan baareissa järjestettäviä teemailtoja vaan festarialueella tapahtuvia ennakkokeikkoja. Koska Töminässä kuultiin hevipainotteista settiä, valitsin popimman Sulon, jossa nähtäisiin illan aikana viisi kotimaista keikkaa. Päätin aloittaa suomirockin perusopinnoilla eli Ismo Alangolla ja J. Karjalaisella.

Esiintyjänä Ismo Alangossa näkyy kokemus ja vieno hulluus.

Alanko on kerännyt Tähtiteltan täyteen Ismo-faneja eikä jätä heitä nälkäiseksi. Letkeä artisti tarjoilee tuotannostaan laajan kattauksen ja esiintyy ammattilaisen ottein. Keikan puolivälissä, Tällä tiellä -kappaleen jälkeen pikkutakki lentää pois ja yleisössä päät heiluvat myötämielisyydessä.

Esiintyjänä Alangossa näkyy kokemus ja vieno hulluus. Päivän uutisen aikana nähdään tunnusmerkkinen tuulimylly-tanssiliike, kun honkkeli taiteilijasielu pyörittää käsiään helikopterin siipien lailla.

Levottomat jalat ja kappaleen reggaesäkeistöt siivittävät vastaanottavaisen yleisön hulluttelemaan kertosäkeen tempohuumaan. Keikka päättyy odotetusti Pornografiaan ja Ekstaasiin.

Alangon sanoitusvetoinen musiikki jättää melodian ja rytmin pienempään rooliin. Eksistentialistisissa lyriikoissaan Alanko toimiikin suomalaisen mielenmaiseman terävänä ja huumorintajuisena tulkkina. Ilosaaressa kuullaan asianmukainen setti, ja fanit kiittää. Ensikertalainen vetää ensimmäisen viivan to do -listastaan ja siirtyy teltan ulkopuolelle aistimaan perjantai-illan festivaalitunnelmaa.

Illan selkeä kohokohta on J. Karjalainen, joka on buukattu nerokkaasti 7000 henkeä vetävään Tähtitelttaan Sulo-klubin pääesiintyjäksi kello 00:30. Jo puolenyön aikoihin teltassa seisoskellaan malttamattomina.

Jälleen uuden sukupolven hurmannut suomirockin ruhtinas aloittaa naulan kantaan tunnelmoivalla balladilla Oi mikä ihana ilta. Perään illan pääesiintyjä iskee hitin Mennyt mies, ja eiköhän Ilosaari-yleisö teineistä vaareihin ole jo täysillä mukana.

J. Karjalaisen laulut ovat vain niin vastustamattoman yksinkertaisia, että ensikertalaisenkin on pakko laulaa keikalla niitä mukana.

En ole kuullut yhtäkään J. Karjalaisen levyä kokonaisuudessaan, mutta lähes jokaisen kappaleen sanat muodostuvat huulilleni alitajunnan syövereistä.

”Jotkut menee sekaisin kuusta / jotkut menee sekaisin jostain ihan muusta” tai ”Poika poloinen / kovin on tutunoloinen / kädessä keihäs / ja keihäässä katkennut pää”.

Tai sitten entisenä mainosmiehenä toimineen Karjalaisen laulut ovat vain niin vastustamattoman yksinkertaisia, että ensikertalaisenkin on pakko laulaa niitä mukana.

J. Karjalaisen live-esiintymisessä ei ole kuitenkaan kyse vain yhteislauluillasta. Myös bändi laittaa parastaan. Yhtye tuo sävellystyön hienosti esiin esimerkiksi iki-ihanan Hän-tunnelmoinnin melodiakulussa, joka laukkaa kuin villivarsa kesäisessä auringonlaskussa. Kitaristi Mikko Lankinen näyttää taitonsa myös Keihäänkärjen soolo-osiossa.

Karjalainen silminnähden nauttii lavallaolosta. Hän kommentoi meininkiä pariinkin otteeseen toteamalla silmät kirkkaana: ”Siistii!”.

Ilosaaressa simppelit laulut liikuttavat henkilökohtaisuudellaan. Julkisuudesta pitkälti poissa pysynyt Karjalainen oli minulle pitkään myyttinen hahmo, joka lauloi humalaisen äänellä. Mutta Karjis ei olekaan outo, villeistä rubiineista [sic] hoilottava denamies, vaan ammattilainen, joka päästää yleisön sävellystensä kautta lähelle.

“Minä laulujani teen / putoo riimit paikoilleen / on kaikki niinkuin ennenkin.”

Tähtiteltan yleisö jää kaipaamaan esikoishitti Ankkurinappia, vaikka Karjalaiselta jää soittamatta laatuhittejäkin, kuten Doris, Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään tai Hölmö nuori sydän. Puolitoistatuntinen ei tietenkään riitä legendan koko tuotannolle. Ihana ilta Karjiksen kanssa Joensuun Laulurinteellä on ikimuistoinen elämys, jota edes viimeisenä encorena kuultu 1995-mestaruusralli Sankarit ei onnistu vesittämään.

Lauantai 13.7.

Lauantaipäivänä Ilosaaressa on ennätyksellisen tiivis tunnelma, sillä loppuunmyyty festaripäivä on kerännyt Laulurinteelle 24 000 henkeä. Vaikka väkeä riittää ja alue on kompakti, tunnelma on letkeä eikä ensikertalainenkaan koe ahdistusta tai kärsi käytännön järjestelyistä.

Lauantaipäivässä oli sen sijaan muita pulmia: Loost Koos, Aino Venna ja Minä ja Ville Ahonen soittivat kaikki iltapäiväkeikkansa samanaikaisesti. Jostain syystä festarijärjestäjät ovat ajoittaneet kaksi helsinkiläistä indiebändiä ja yhden helsinkiläisen räppitrion päällekkäin.

Kyllä kesäfestareillakin voi heittäytyä masennuksen ja pimeyden rajamaille, toivoa talven loppumista tai antaa katkeruudelle ja mustasukkaisuudelle vallan.

Suunnaksi valikoituu Minä ja Ville Ahonen. Olen saattanut karttaa kyseistä artistia ärsyttävän nimen takia, mutta voi, mistä olenkaan jäänyt paitsi. Käykin ilmi, että Ville Ahonen tekee tämän hetken vangitsevinta ja liikuttavinta kotimaista indiemusiikkia. Jo keikan toisen kappaleen, uusimman Mia-levyn nimikkobiisin myötä olen täysin vakuuttunut. Soitto virtaa kuin tumma vesi ja Ahonen syventää kokemusta raikkaanhaikealla laulullaan. Pieni hauta -kappaleessa Ahosen pehmeä ääni kantaa falsetissakin ja saa yleisön indietytöt huokailemaan liikutuksesta.

Nautinnollista on myös keikan erinomainen soundi. Äänet ovat niin tasapainossa, että keltanokkakin saa selon Ahosen kirpeänkauniista teksteistä. Kappaleessa Syksy Ahonen kysyy festarikansalta, mikset olisi onnellinen, ja kiihdyttää loppuosan intensiiviseksi poljennaksi. Möttösen laulun helisevät pianoriffit nostavat karvat pystyyn ihastuksesta. Juuri tilannetajuiset tempovaihdokset tekevät Minä ja Ville Ahosen musiikista niin raikasta ja koskettavaa. Mikään ei kolahda yhtä hyvin kuin melankolisuuden ja rytmisen nostatuksen toiveikas liitto. Tämän osoitti myös Ahonen Mustan virran reivilopetuksella.

Kyllä kesäfestareillakin voi heittäytyä masennuksen ja pimeyden rajamaille, toivoa talven loppumista tai antaa katkeruudelle ja mustasukkaisuudelle vallan kuten voimauttavassa avautumisessa Kerro minulle rakkaani. Festareita oli hyvä jatkaa Ahos-lainauksella: Ennen kuin kuolen olen ajatellut elää.

Päivä kuluu Rentolavalla Nicole Willis & The Soul Investigatorsin tarjoamissa jameissa. Ennen amerikkalaisen folkrock-laulaja Lissien settiä joensuulaiset herkistelivät Tähtiteltassa oman kylän pop-liikuttaja Stellan viimeisellä Ilosaaren-keikalla.

Illansuussa yleisö joutuu hieman odottamaan hehkutettua folkitarta teknisten ongelmien takia, mutta illinoisilaisartisti saapuu pian energisenä kiinnostuneen kuulijajoukon eteen. Lauluääni saa huomion heti ensi soinnuista lähtien. Siinä on voimaa ja kirkkautta, mutta ajattelen pian 2000-luvun amerikkalaisia country/folk/pop-laulajattaria kuten Shania Twainia, Faith Hilliä ja Anastaciaa. Ehkä Lissie on piirun verran indiempi, mutta asenne on sama: itsenäinen, vahva nainen, joka pärjää omillaan ja jolla on tukka auki.

Farkkuihin ja valkoiseen t-paitaan pukeutunut Lissie on olemukseltaan freesi ja rento. Ikävä kyllä parin ensimmäisen kappaleen jälkeen tekniset ongelmat jatkuvat, ja keikka pistetään pariksi minuutiksi pauselle. Huoltotauon aikana laulajatar saa suoraa palautetta Joensuun kiimaisilta äijäfaneilta. Tässä vaiheessa toivotaan myös neidon cover-hittiä, Pursuit of Happiness. ”Well get there”, Lissie hymyilee kärsivällisesti. Suomalaisyleisö ei ole juuri ehtinyt kuunnella artistin kolmen vuoden takaista omaa albumia.

Kun gearit saadaan kuntoon, Lissie jatkaa tasapuolista settiään. Hän nakkaa nilkkurinsa pois jalasta ja soittaa hittinsä When I’m Alone ja mietin, millaisia keikkoja Sheryl Crow’lla oli uransa alkuaikoina.

Keikan puolessavälissä kuullaan kappale Little Lovin’, jonka väliosassa Lissie kannustaa yleisöä laulamaan yksinkertaista melodiaa mukana, mutta en kuule kovinkaan monen ilosaarelaisen lähtevän mukaan. Huudatus ei ota pontta, joten Lissie aloittaa toisen tahdin taputuksen, jota suomalaisyleisö lähtee seuraamaan ykkösellä.

Lissie säästää suosituimman kappaleensa, Pursuit of Happinessin, setin viimeiseksi. Fiilis on sataprosenttisen neutraali.

Hot Chip -fanit saivat kaivatun hien pintaan tunnin ja kahdenkymmenen minuutin tasajalkahyppimisellä, mutta veikkaanpa, että suurin osa Ilosaari-yleisöstä tunsi olonsa ulkopuoliseksi.

Myöhemmin päälavalla Disco Ensemble lopettelee perinteikästä yleisön riehuttamistaan ja Rentolavalla Jätkäjätkät aloittelee letkeätä bailaushetkeään, mutta diskoelektron ystävä kääntää katseensa Tähtitelttaan, jossa tultaisiin näkemään brittiläinen Hot Chip ensimmäistä kertaa suomalaisella lavalla.

Ilmeisesti yli kymmenen vuotta Eurooppaa tanssittanut kokoonpano ei kiihota suomalaisia samassa määrin kuin J. Karjalainen, sillä vielä 20 minuuttia ennen keikan alkua teltta on muutamaa aidalla norkoilijaa lukuun ottamatta tyhjä. Keikan lähestyessä teltta täyttyilee tasaisesti ja fanejakin on kertynyt kourallinen.

Seitsenhenkinen Hot Chip astelee lavalle asiallisen näköisenä ja aloittaa kelpo diskovedolla How Do You Do ja jatkaa ikivihreällä And I Was a Boy From School. Viimeistään nyt fanijoukko on hiessä.

Elektronisen tanssimusiikin yhtyeenä pidetty Hot Chip kuulostaa livenä yllättävän orgaaniselta, kun levyllä puhtaan selkeänä kuullut melodiat ja riffit saavatkin livetilanteessa rosoisuutta. Fania tämä ei toki haittaa, sillä tutut kappaleet ja niiden heleät yksityiskohdat kuulee päässä. Mutta ensikertalaiselle Hot Chipin kappaleet voivat jäädä livekuuleman perusteella melko laimeiksi. Vapiseeko Alex Taylorin hento ääni And I Was a Boy From Schoolin säkeistössä? Livenä huomaa, ettei Hot Chipin toisinaan nelinkertainenkin laulu ole yhtyeen vahvimpia puolia.

Myöskään visuaalisesti tämä humppaorkesteri ei näytä trendikkäältä elektrotanssittajalta: siniset ja punaiset valonheittimet ovat niin harvassa, että bändi jää enimmäkseen pimentoon Alex Taylorin punavalkoista haalaria myöten.

Etäisestä olemuksesta ja hämäristä puitteista huolimatta yhtyeen vahvat tanssihitit kuten One Life Stand, Over and Over ja Ready for the Floor saavat Tähtiteltan hymyyn. Tämä elektroyhtye ei todellakaan luota pelkkiin dj-kamoihin ja mikrofoniin, vaan biisit saavat kerros kerrokselta todellisen luomusovituksen. Orkesterimaisuus kuitenkin verottaa tanssittavuutta, sillä soitto ei kulje yhtä terävästi, nopeasti ja puhtaasti kuin levyllä, ja biiseissä oiotaan mutkia. Esimerkiksi liikuttavan diskohelmen I Feel Betterin sanat kuulostivat Taylorin laulussa pelkältä ulinalta. Teltan soundi voi olla yksi syy, mutta ei Hot Chip tullut uutta yleisöään esiintymisellään yhtään vastaan.

Hot Chip -fanit saivat kaivatun hien pintaan tunnin ja kahdenkymmenen minuutin tasajalkahyppimisellä, mutta veikkaanpa, että suurin osa Ilosaari-yleisöstä tunsi olonsa ulkopuoliseksi.

Ilosaaren lauantai loppui päälavan Nightwish-settiin, joka ei taatusti jättänyt hevi- tai muuta festarikansaa kylmäksi.

Joensuun festariviikonloppu jatkui helteisessä sunnuntaissa muun muassa Sigur Rósin ja PMMP:n rytmittämänä. Pohjois-Karjalan rokkikarkelo luottaa ensisijaisesti kotimaisiin vetonauloihin, mutta miksei luottaisi, kun taidokkaita artisteja löytyy kyllin omasta takaa.

Otso Karhu taisteli läpi ärhäkän vatsataudin ja selvisi hengissä Ilosaarirockin sunnuntaista. Vaikeuksista huolimatta toimittajamme todisti hullaannuttavat keikat ainakin PMMP:ltä ja Sigur Rósilta.

Teksti ja kuva: Otso Karhu

Ilosaarirock
Laulurinne, Joensuu
Sunnuntai 14.7.2013

Viikon takainen vatsatautini uusiutui väärään aikaan, sillä vietän festivaalisunnuntain tiputuksessa Joensuun keskussairaalassa. Vaikka ambulanssikyyti oli jännittävä ja sairaalan väki mukavaa, olisin mielelläni vaihtanut suolaliuoskanyylini päivän keikkoihin.

Kieltäydyn sairaalan pyjamasta, tankkaan itseni täyteen särkylääkettä ja raahaudun puolikuntoisena festivaalialueelle. Kaikki ei ole vielä menetetty.

Tarjolla olisi ollut suomiräpin parhaimmistoa. Pyhimyksen luotsaama Ruger Hauer oli huippuvireessä myös Ruisrockissa. Laineen Kasperi on erittäin taidokas verbaalikko ja on ollut tuottamassa muun muassa Julma-Henrin Al-Qaida Finlandia. Takuulla ainutlaatuinen olisi ollut Freerap Rentoshow, jossa rapin Suomen-mestari Solonen, mukanaan supertrio Jodarok, Särre ja Kosola tiputtivat freestyleä yleisön valitsemista aiheista. Vatsatautirap jäi nyt kuulematta.

Lisäksi ohi menivät gambinahuuruinen surmacore-orkesteri Rytmihäiriö, ruotsalainen stoner-hardrock-yhtye Witchcraft sekä Jenkkien alternative rockin supernousukas Imagine Dragons. Eniten painamaan kuitenkin jäi metallin Väinämöisen Jari Mäenpään johtama, kahdeksan vuoden odotuksen jälkeen Time I –albuminsa julkaissut, maailman ainoa extreme majestic technical epic melodic metal -yhtye Wintersun.

Ilosaarirockissa tehtiin loppuunmyytynä lauantaina kävijäennätys, jopa 24 000 ihmistä. Sunnuntaillekin on väkeä lähes yhtä paljon, joten kieltäydyn sairaalapyjamasta, tankkaan itseni täyteen särkylääkettä ja raahaudun puolikuntoisena festivaalialueelle. Kaikki ei ole vielä menetetty.

Alun perin Ilosaarirockiin sainattu Motörhead ilmoitti heinäkuun alussa kaikkien kesän keikkojensa peruuntumisesta vedoten basisti-laulaja-legenda Lemmy Kilmisterin terveysongelmiin. Tämä oli valitettavaa, ei niinkään yllättävää, sillä amfetamiinilla ja viinalla rankasti lätränneen vauhdin ystävän olisi luullut kuolleen elintapoihinsa jo vuosikymmeniä sitten. Lähellä hän on käynyt useasti.

Motörheadin korvaajaksi valittu, hard rockia stoner metalliin sekoittava ruotsalainen Mustasch on kovan paikan edessä. Internetin keskustelupalstoilla on valiteltu huonosta tuuraajavalinnasta, tosin monista puheista on paistanut silkka katkeruus Motörheadin peruutuksesta. Göteborgilaisnelikko korvasi Motörheadin myös Meltdown-festivaaleilla Ruotsissa heinäkuun alussa, ja on sitä paitsi toiminut Motörheadin lämmittelijänä jo vuonna 2003 Saksassa. Päälavan kulmassa mies valittaa puhelimeen, ettei Mustasch ole Motörhead. Terävä kaveri.

Mustaschilla onneksi riittää sekä tilannetajua että huumoria. Koko nelikolla on päällään Motörheadin t-paidat ja asia otetaan esiin myös välispiikissä.

”You didn’t see Motörhead today. But you saw Mustasch”, huutaa laulaja-kitaristi Ralf Gyllenhammar, ja pienehkö yleisöjoukko hurraa nyrkit ilmassa.

Paikallaan junnaava yksinkertainen stonermusiikki ei ole suosikkejani, ja paikoin geneeriset riffit soivat päässä vain seuraavaan kappaleeseen asti. Lisäksi basisti Stam Johansson sekä kitaristi David Johannesson ovat lavalla lähes eksyneen näköisiä. Gyllenhammarin vitsailu ja Jim Carreymainen naaman vääntely pitää kuitenkin yleisön nälkäisinä, sillä mies onnistuu nostamaan hymyn jopa takanurmikon ”missä meidän Motörhead on” -ärrimurrien kasvoille. Isoja pittejä ei keikalla uitenkaan nähdä.

Mustasch ei paini samassa sarjassa Motörheadin kanssa, mutta yhtyeiden vertailu on turhaa. Armottomaan varoitusaikaan nähden Ilosaarirock selvisi pinteestään hyvin.

Rumpali Jejo Perkovic paukuttaa bassorumpua, päästelee temposta karkaavia omituisia rimpuilufillejä ja höristää korviaan yleisölle. Väki miettii hetken kuuluuko nyt hurrata ja aloittaa suosionosoitukset. Keikan lopussa Gyllenhammar rientää virnuillen yleisöön ja tarjoaa Jack Danielsia I Will Always Love Youn soidessa taustanauhalta. Mustasch ei paini samassa sarjassa Motörheadin kanssa, mutta yhtyeiden vertailu on turhaa. Huumori ja Gyllenhammarin asenne veivät bändin maaliin asti, ja tuuraajaetsinnän armottomaan varoitusaikaan nähden Ilosaarirock selvisi pinteestään hyvin. Sitä paitsi Bring Me Everyone, Deep In the Woods sekä uuden albumin Speed Metal raikasivat oikein näyttävästi. Göteborgin hevi kukkii edelleen – sieltä on kotoisin myös kesäkuisen Provinssirockin pääesiintyjä In Flames.

Ja sitten jotain aivan muuta. Tähtiteltalla on alkamassa tähtimatka Sigur Rósin kanssa. Islantilainen post rock-jättiläinen on luonut minimalistista ja tunteita kuohuttavaa maalailumusiikkia nyt seitsemän albumin verran. Yhtye on murroksessa, sillä kosketinsoittaja-säveltäjä Kjartan Sveinsson jätti yhtyeen alkuvuodesta. Kesäkuussa julkaistu Kveikur on siis ensimmäinen albumi ilman Sveinssonia. Täydessä tähtiteltassa tämä ei kiinnosta juuri ketään. Ihmiset naukkailevat lahkeisiin tai rintoihin jemmatuista piilopulloistaan ja tärisevät innokkaina kuin Slayerin keikkajonossa. Kyseessä ei kuitenkaan ole Slayer.

Osa yleisöstä on selvästi seurannut massaa hyviä bileitä etsiessään ja tylsistyy kesken keikan. Ensinnäkin Sigur Rósin unenomainen musiikki saa nousuhumalaisen hevikansan pärinät kääntymään laskuun. Toisekseen Sigur Rósin musiikki perustuu laajaan ja moniulotteiseen soundiin ja tunnelmaan, ei riffeihin. Teltan ulkopuolelle tai akustisesti huonoon paikkaan jääneet ihmiset eivät välttämättä löydä Sigur Rósin taikaa, ja heille musiikki saattaa puuroutua meren kohinaa muistuttavaksi äänimassaksi. Pujottelen uloskäynnille pakkautuneen ihmiskasan läpi ja keskikohtaan löydettyäni pääsen osaksi upeilla visuaaleilla kyllästettyä tähtimatkaa.

Jónsi Birgisson laulaa utuista falsettia itse keksimällään vonlenska-kielellään ja seisoo paikallaan mystistä tunnelmaa hakien – hän näyttää ja kuulostaa hyvin samalta kuin Mew’n paikallaan mystisesti seisova falsettilaulaja Jonas Bjerre. Jimmy Pagea hän ei sentään muistuta, vaikka soittaakin kitaraansa jousella. Yhtye osaa tunnelman kasvattamisen, sillä hiljaisesta suhinasta alkavat sävellykset nousevat viulujen, torvien ja hälyäänien kohottamana jättimäisiksi. Superhitti (kyllä, post-rock-hitti) Hoppípolla saa yleisön riemun lisäksi rakkauden kukoistamaan – yhtäkkiä suutelevia pareja on ympärilläni kuin lemmenlaivalla. Sivuista väkeä virtaa edelleen pois.

Sigur Rósin Hoppípolla saa yleisön riemun lisäksi rakkauden kukoistamaan – yhtäkkiä suutelevia pareja on ympärilläni kuin lemmenlaivalla.

Uusi albumi Kveikur on edellisiä tummempi, sillä Birgissonin hattarafalsetin pohjana on nyt aggressiivista basso- ja rytmityöskentelyä. Keikan jälkeen uskon vankasti Kveikurin olevan Sigur Rósin parhaimmistoa. Kappaleissa Brennisteinn, Ísjaki ja Yfirboro käytettävät raskaat kilinäsymbaalit yhdistyvät apokalyptiseen bassotuuttaukseen ja Birgissonin ylikaijutettuun siansaksaan. Ne saavat minut hiljentymään pelon ja ihastuksen sekaisesta kunnioituksesta. Jään nälkäiseksi. Tämä pitää kuulla pian uudestaan. Mielellään ilman vatsatautia.

Ilosaarirockin päättää koko kansan suosikki PMMP. Yhtyeen toukokuussa ilmoittama lopettamispäätös on varmasti lisännyt väen määrää, sillä onhan loistavana festariesiintyjänä tunnettu PMMP nähtävä vielä kerran. Blurin ja Gorillazin johtohahmo Damon Albarn nosti hattua bändille nähtyään heidät Provinssirockissa kesäkuussa, eikä suotta. Vanhojen klassikoiden ohella viime vuotiselta Rakkaudesta-albumilta soitettavat kappaleet sujuvat yleisöltä täydellisesti, ja koko keikka jorataan käytännössä yhteislaulaen. Paula Vesala ja Mira Luoti ovat jälleen rakkautta pullollaan, ja heidän hyperaktiivinen mutta sopivan teatraalinen esiintymisensä on valmista tavaraa vaikka ylioppilasteatteriin. Unohdan, että vatsaani sattuu aivan järjettömästi, ja liityn pomppivaan festarikansaan.

”Rakkaus, rakkaus, rakkaus. Kiitos Ilosaarirock”, Paula huutaa lähes kyyneliin liikuttuneena.

Paula ja Mira kierivät, pomppivat ja kiipeilevät milloin yleisön edessä, milloin bändiläisten hartioilla. Mira hoitaa stagediven Paulan paistatellessa pyroefektien takana. Myös bändi soittaa tunteella – naamaansa vääntelevä rumpali Heikki Kytölä on jopa liekeissä. Pikkuveli-klassikon jälkeen Paula muistuttaa yleisöä, kenelle kunnia kappaleesta kuuluu.

”Tuo biisihän on siis Noitalinna Huraan, joka on paljon parempi bändi kuin me.”

Vieressäni nainen valittaa kommentin tekopyhyydestä. Jos Paula ei olisi sanonut mitään, olisi joku valittanut kunnian viemisestä. Ja kesällä on liian kuuma, talvella liian kylmä.

Parasta tai huonointa vetoa on vaikea eritellä. Matkalaulu saattaa olla paras kappale, minkä millään Suomen festivaaleilla voi esittää. Lopussa soitettavat Päiväkoti ja Oo siellä jossain mun saavat jopa kyynelkanaviini eloa. Rusketusraidat on Rusketusraidat. Kriitikon ärsyttävän siirappinen ylistys lähtee nyt käsistä, mutta PMMP on yhtye, jota kuunnellessaan ei edes halua keskittyä turhan analyyttiseen pähkäilyyn – mieluummin keskittyy ylinauttimaan.

Lue raportti Ilosaarirockin perjantai- ja launtaipäivistä täällä.

Iron Maiden hemmotteli Helsingissä yleisöä kasarivuosien biiseillä. Mutta olikos Bruce Dickinson jotenkin huonolla päällä?

Teksti: Saku Schildt, kuvat: Ari Korpi

Iron Maiden
Olympiastadion, Helsinki
20.7.2013

Iron Maidenin stadionkeikka ei tarjonnut yhtään yllätystä eikä yhtään tylsää hetkeä. Siinäpä lause, jonka voisi painaa sokkona minkä tahansa Maiden-keikan yhteyteen ja tulisi mitä todennäköisimmin kiteyttäneeksi show’n annin – niin tasavarmaksi on Ison-Britannian metallidinosauruksen työrutiini käynyt.

Kuinka moni muu senioribändi kuulostaa vielä vanhuusiässä yhtä vetreältä kuin 24 vuotta vanhalla keikkavideollaan?

Tämänkertainen Helsingin-keikka oli toki kiinnostavampi kuin esimerkiksi viimevuotinen The Final Frontier -rundin konsertti. Uusi kiertue markkinoi tänä vuonna uudelleen julkaistua, alun perin vuonna 1989 ilmestynyttä Maiden England -keikkatallennetta, ja kun Maiden England äänitettiin alkujaan The Seventh Son of the Seventh Son -albumin jälkeisellä kiertueella, rakentuu nykyrundikin käytännössä Seventh Sonin biisien varaan.

Tämä on vanhalle fanille kova juttu. Vuonna 1988 julkaistu Seventh Son of the Seventh Son on yksi Maidenin parhaista albumeista, jonka tuotantoa yhtye on esittänyt 2000-luvulla kitsaasti.

Kiertuekonsepti antaa toki aihetta vinoilulle: mikäpä muukaan bändi kuin tusinan verran livelevyjä julkaissut Iron Maiden voisi käyttää kiertueen pohjana vanhan keikkatallenteensa uudelleenjulkaisua? Mutta toisaalta, kuinka moni muu senioribändi kuulostaa vielä vanhuusiässä yhtä vetreältä kuin 24 vuotta vanhalla keikkavideollaan?

Riepua joka lähtöön. Hiljattain lanseerattu The Trooper -olutkin on ilahduttavasti saanut oman nimikkopaitansa.

Iron Maiden otti Olympiastadionilla homman haltuun heti lähtöviivalta. Seventh Sonin avausbiisi Moonchild tempaisi yleisön nyrkit ilmaan, eivätkä kädet liiemmin laskeneet kuin vasta viimeisenä encorena esitetyn Running Freen vaiettua. Hyvää vauhtia keski-ikäistyvä Maiden-yleisö on omistautunutta ja innostunutta. Ja kiitettävän monilukuista: paikalle saapui enemmän yleisöä kuin koko tämänvuotiseen Tuska Open Airiin, järjestäjien mukaan 28 000 katsojaa. Stadionin pääty jäi typötyhjäksi, mutta muuten katsomo oli kiitettävän tukossa.

Maiden England on siitä erikoinen konserttitallenne, ettei sillä ole The Trooper -hittiä lainkaan. Keikalla ei päädytty sentään noin radikaaliin ratkaisuun, mutta eräs toinen vakionumero loisti poissaolollaan: Hallowed Be Thy Namea ei Helsingissä kuultu. Mutta ei haittaa, kun tilalle saatiin monia vuosikaudet pölyä keränneitä vanhoja biisejä. Näistä erityisesti The Number of the Beast -albumin The Prisoner oli yleisön mieleen.

Iron Maiden tuskin osaisi soittaa huonoa keikkaa vaikka yrittäisi, mutta joitain kauneusvirheitä erottui. Ensinnäkin yhtyeen keikkasoundi oli heikompi kuin viime vuonna. Bändi soitti yllättävän kovaa, mutta tämä sai diskanttivoittoisen äänivallin vain vihlomaan pahemmin tärykalvoja.

Dickinsonkaan ei yltänyt tällä kertaa parhaimpaansa. Laulaja oli niin leikkisällä päällä, että veti jotkut osuutensa lekkeriksi. Esimerkiksi ylvään Afraid to Shoot Strangersin sanoitukset tulkittiin teatraalisen hassuttelufiltterin läpi. Dickinson kehui vuolaasti yleisöä ja loikki tuttuun tapaansa monitorien päällä, mutta siitä huolimatta tuntui kuin hän olisi joutunut tsemppaamaan itseään innostumaan. Ei ole ihme, jos esimerkiksi miljoona kertaa soitettu Trooper tuntuu esittäjästä välillä pakkopullalta, mutta tähän asti laulajasta ei ole erottanut yleisöön asti leipääntymisen merkkejä.

Dickinsonin yhteydessä on tosin mainittava, että vaikka toisinkin on kuiskittu, ikä ei ole vienyt terää herran hälytyssireenimäisestä laulusta. Run to the Hillsin korkeimmissa osuuksissa Bruce joutui antamaan vähän periksi, mutta esimerkiksi ensimmäisenä encorena esitetyn Aces High’n korkeimmatkin osuudet kajahtivat kuin tykin suusta.

Keikan kohokohdaksi osoittautui Seventh Son of the Seventh Sonin eeposmainen nimibiisi, jonka aavemainen, hitaasti kasvava väliosa toi tervetullutta dynamiikkaa laukkakompin keskelle. Toivottavasti tällainen vanhan tuotannon onnistunut uusiokäyttö inspiroi bändiä muutenkin monipuolistamaan keikkasettiään: kun numberofthebeastit, trooperit ja runningfreet ovat olleet Maidenin keikkojen vakiokalustoa jo vuosikaudet, voisi välillä kokeilla, miten vaikkapa Flight of Icarus, Powerslave, Caught Somewhere in Time, Still Life tai muut vanhat kovuudet lähtisivät nykypäivänä. Ainakin monen vanhan fanin silmäkulma saataisiin kostumaan.

Biisilista:

Moonchild
Can I Play with Madness
The Prisoner
Two Minutes to Midnight
Afraid to Shoot Strangers
The Trooper
The Number of the Beast
Phantom of the Opera
Run to the Hills
Wasted Years
Seventh Son of the Seventh Son
The Clairvoyant
Fear of the Dark
Iron Maiden
–
Aces High
The Evil That Men Do
Running Free

Anna Brotkin laittaa seuraavaksi järjestykseen Pori Jazzin torstai- ja perjantaipäivien parhaat hetket. Ja vakuuttavimmat iskurepliikit.

Teksti ja kuvat: Anna Brotkin

Pori Jazz
Kirjurinluoto, Pori
18.-19.7.2013

Suomen Pori: testosteronin mekka. Jos sanapari tuntuu oudolta, et ollut tämän vuoden Pori Jazzeilla.

Suomen Pori: testosteronin mekka. Jos sanapari tuntuu oudolta, et ollut tämän vuoden Pori Jazzeilla. Tai no, ehkä testosteronin tilalle voisi vaihtaa sanan pokailu. Tai liehittely.

Jos Kirjurinluodon ja LP48!:n esiintyjille pitäisi keksiä yhteinen soundtrack, olisi aloitusbiisinä When a Man Loves a Woman. Sen verran paljon soidinmenoja, rakkaudentunnustuksia ja iskurepliikkejä lavoilla nähtiin. Jos viime vuonna Janelle Monáen, Emeli Sandén ja Norah Jonesin kaltaiset naiset veivät pidemmän korren, nyt se luovutettiin miesten käteen.

Tässä torstain ja perjantain top 6:

6. Olly Murs

Iiiik!! Teinityttöjen invaasio!!! Lavan edessä!! Just nyt!! Apua!!! Brittiläisen Olly Mursin keikan aikana Kirjurinluoto muistutti enemmän Justin Bieberin keikkaa kuin porilaista niemennokkaa. Viime vuonna Paul Anka sai naiset samanlaiseen hurmokseen, joskin ikäeroa yleisöillä oli monta kymmentä vuotta. Maroon 5, Robbie Williams ja Jason Mraz lienevät Ollyn lähimmät vertailukohdat.

Olly Mursin biisikaavaan on kirjoitettu suurilla tikkukirjaimilla RADIOYSTÄVÄLLINEN. Ja monta hittiä tyypillä olikin takataskussaan: Troublemaker, Dear Darlin’, Heart Skips a Beat. Menneestä lähinnä pieniä soundilainoja tekevä retrosoulpopkeitos ei ole järin innovatiivista, mutta ihan harmitonta kesämusiikkia. Esiintyjänä puhtoinen Olly on hurmaava, mutta monien Idols-, Voice- ja X-Factor -artistien tavoin miehen kohtaloksi koituu se, että hän on vähän turhankin hyvä esiintyjä: jälkikäteen jää olo, että kaikkea on harjoiteltu liian kauan, ja samalla on unohtunut miettiä, että mistä ne biisit oikeastaan kertovatkaan. Välillä Mursin viaton tyylitaju myöskin petti: Hey, You Beautiful -biisin yökerhobiitti oli aivan väärässä paikassa.

Olly muisti moneen kertaan ilmoittaa, mistä hänen biisinsä kertovat (”kirjoitin tämän kun näin kauniin tytön”, ”kun erosin tyttöystävästäni” tai ”kun olin rakastunut”). Ei jäänyt myöskään epäselväksi, kummalle sukupuolelle biisit on osoitettu (”My name is Olly nice to meet you / can I tell you baby / Look around there’s a whole lot of pretty ladies”). Jos John Legend luikertelee sulavasti naisten makuuhuoneisiin, Olly Murs pyrkii sinne huutamalla, että ”Jump! Jump!”. Tapa se on sekin.

Iskutaktiikka: Kädet ilmaan! Mennäänkö meille! Jee!
Ihannekumppani: Rihanna. Kun Rihanna joutuu putkaan pitkäksi venähtäneen bileputken päätteeksi, voi Olly tehdä siitä biisin ja silittää Riksun poskea: voi pikku troublemaker.

5. The Heavy

Torstai-iltana LP48!:ssa soittanut The Heavy luotti genrepuhtauden sijaan omaperäisen fuusion voimaan. Keikalla kuultiin soulia, funkia, garagerockia ja kaikkea siltä väliltä. 70-luvun psykedeliasoundit oleilivat biisien taustalla, mutta eivät kertaakaan lipsahtaneet turhan kirkasotsaisen nostalgian puolelle. Erityisesti Morricone- ja Black Keys -fanien kannattaa tutustua bändiin. Biisikaksikko What Makes a Good Man? ja Short Change Hero edustivat tarjonnan popeinta osastoa.

The Heavyn karismaattinen solisti Kelvyn Swaby oli vakuuttava ja lauloi otsa hiessä, mutta puolityhjänä ammottaneen LP48!-teltan yleisövajeelle hänkään ei voinut mitään. Bändi olisi ansainnut huomattavasti isomman yleisön, jolloin nauhalta tulleet tunnelmannostatushuudot eivät olisi tuntuneet niin kolkoilta.

Iskutaktiikka: Sielu on tärkein, pidetään housut jalassa.
Ihannekumppani: Erykah Badu. Kelvyn ja Erykah voisivat Kama Sutran jälkimainingeissa poltella suitsukkeita, kuunnella Jimi Hendrixiä ja jutella Aasian uskonnoista.

The Heavy (klikkaa nähdäksesi suurempana).

4. Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana

Valtteri Pöyhösen johtama superkokoonpano avasi Kirjurinluodon perjantaipäivän tyylin ja ilon yhdistelmällään. Haastavalle lavalle oli löydetty kerrankin tarpeeksi suuri kotimainen kokoonpano. RTBB & Julkinen Sana täytti sen viimeistä nurkkaa myöten. Olisi ollut suorastaan rikos, jos bändiä ei olisi buukattu jazzeille.

Viettelyssään RTBB & Julkinen Sana luotti hyviin käytöstapoihin ja kauniisiin eleisiin, hiottuun estetiikkaan ja big bandin massaan, joka jaksaa aina yllättää. RTBB & Julkisen Sanan salaisuus on siinä, että swing ylevöittää ja suomiräp palauttaa kuulijan maan pinnalle.

Porin keikalla räppikolmikon voimasuhteet tuntuivat vakiintuneen: Palefacen presenssi peittosi muita, Tommy Lindgren hoiti tanssimisen ja Redrama melodiaosuudet. Viimeisimmän laulusoundi pääsi Kirjurinluodolla eri tavalla oikeuksiinsa kuin vaikkapa keväisellä April Jazzin keikalla. Keikan aikana mieleen hiipi ajatus: Lasse Mellberg voisi tehdä levyllisen tyylikästä, pienieleistä soulia. Levyllä varjoon jäävä Mitä sä pelkäät? nousi livenä yllättäen yhdeksi setin kiinnostavimmista biiseistä.

Iskutaktiikka: Suomiräppiä puvut päällä kynttiläillallisella.
Ihannekumppani: Destiny’s Child. Beyoncé opettaisi Karri Miettiselle tanssimuuveja, Kelly Rowland ja Redrama treenaisivat slovariduettoa samalla kun Michelle ja Tommy miettivät, että mihin kaikki muut ovat häipyneet.

3. John Legend

Ah! Kun tämän kaiken tekee John Legend, se on jotenkin okei ja oikeastaan aika sopivaa. Jos sen tekisi Arttu Wiskari, voisi tilanne olla toinen.

Modernin makuuhuonesoulin sanansaattaja John Legend luotti viettelyriitissään imelyyden ja tyylikkyyden vuoropuheluun. Parhaimmillaan Legend on lumoava ja kiistämättömän lahjakas. Miehen biisit ovat erinomaisia ja laulusoundia kuuntelisi loputtomiin. Ominaisuudet tulisivat tosin paremmin esille, jos kokonaisuudessa luotettaisiin orgaanisuuteen – siihen, että biisit ja bändi toimivat luomuna, ilman sinne tänne tungettua kolmen pennin diskosälää.

Kaikki sanakirjan romantiikka-osiosta löytyvät elementit olivat läsnä: screenille poimittiin kuvia yleisössä söpöilevistä pariskunnista ja Slow Dance -biisin aikana Legend kaappasi eturivistä Kertuksi esittäytyneen naisen kanssaan tanssimaan. Yhteisen hetken päätteeksi Legend ojensi tälle punainen ruusun flyygelin päältä. Ah! Kun tämän kaiken tekee John Legend, se on jotenkin okei ja oikeastaan aika sopivaa. Jos sen tekisi Arttu Wiskari, voisi tilanne olla toinen.

Light My Fire, Dancing in the Dark ja Bridge Over Troubled Water -coverit olivat hieman halpoja valintoja, mutta niistä kaikista kuoriutui Legendin käsittelyssä artistin itsensä näköistä soulia. Siihen pystyy aika harva. Syyskuussa ilmestyvältä Love in the Future -levyltäkin saatiin muutama maistiainen.

Keikan jälkeen kuulin kymmeniä kertoja sanan ”ihana”. Bajamassa kaverini viereisessä kopissa istunut nainen oli astetta rehellisempi: ”Mulla on täällä edelleen perse märkänä John Legendistä”.

Iskutaktiikka: Tuijotus syvälle silmiin, käsi hameen alle ja valot pois.
Ihannekumppani: Alicia Keys. Kaksikko voisi ottaa kevyen flyygelibattlen ja suudella auringonlaskussa samalla kun toisiaan vasten hyppivät delfiinit muodostavat sydänkuvioita.

2. Bobby Womack

Soulveteraani Bobby Womackin opetus rakkaudesta: paljasta omat heikkoutesi heti suhteen alussa. Kirjurinluodon lavalle mies talutettiin, ja keikan aikanakin Womack istui tuolillaan pitkiä pätkiä. Vaikka polvet saattoivatkin pettää, Womackin laulusoundi oli oma itsensä: tunnistettava, paikoitellen häkellyttävän dynaaminen.

Womack laittoi kortit tiskiin heti keikan aluksi aloittamalla tunnetuimmalla 70-lukuhitillään Across 110th Street. Jotain Womackin karismasta kertonee se, että mies kykeni laulattamaan toistakymmentä tuhatta ihmistä – istualtaan. Harvalla miehellä on myöskään tarpeeksi pokkaa yhdistää glitterpoolo nahkahousuihin. Bobby Womackilla on.

Tuoreimmalta levyltään Womack esitti vain muutamia biisejä, eivätkä nekään aivan tuntuneet istuvan muuhun settiin. Livenä bändinsä kanssa Womack on letkeä soulmies, toisin kuin tummanpuhuvalla The Bravest Man in the Universe -levyllään (2012). Ehkä ratkaisu on oikea. Uusi kama tuskin toimisi livenä samalla tavalla, ainakaan Kirjurinluodon kaltaisella jättistagella, ulkoilmassa.

69-vuotias Womack antoi A Change is Gonna Come -coverin aikana slow tempo -termille kokonaan uuden merkityksen. Samaan aikaan vieressäni istunut piknik-seurue asetteli pikkuleipiä pinkkiin tarjoilutorniin. Tällaista käy vain Pori Jazzeilla.

Iskutaktiikka: Tällainen mä olen, ota tai jätä.
Ihannekumppani: Sharon Jones. Parin olisi tosin hyvä löytää jokin kultainen keskitie ja yhteiset nitrot, sillä muuten Sharonin energia vie Bobbyn suoraan sydänkohtaukseen.

Bobby Womack.

1. Cody ChesnuTT

Cody ChesnuTT ei ällösöpöillyt, ei pröystäillyt turhia. Hän oli rakentanut perjantai-illan settilistansa hienovaraisesti: kärsimättömille kourallinen bailubiisejä heti alkuun, sen jälkeen pientä kiusoittelua, ja juuri kun toinen on luovuttamassa niin Cody tulee ja näyttää. ChesnuTTin ei tarvinnut kosiskella, kun yleisö suli itsestään.

Tavaramerkilleen uskollisena kypärä päässä ja kasvot hämärässä esiintynyt mies tarjoili hyvät bileet ja laadukasta riemusoulia. Sellaista, jonka arvon tunnistaisi, vaikka lyriikat olisivatkin pelkkää ilmaa.

Periaatteessa Cody ChesnuTTin biisit voisivat olla suoraan John Legendin settilistasta (”Love is more than a wedding day”), mutta eron tekee miesten perin erilainen lähestymistapa materiaaliinsa: siinä missä John levittää pehmeää voita tuotantonsa ylle, Cody ChesnuTT tanssii housunsa hajalle, ravistaa biisejä ja yrittää rikkoa niiden täydellistä muotoa, jotta livenä katsojalla olisi muutakin mietittävää kuin se, että miten bäkkärille pääsee ja hetkinen, katsoiko se juuri äsken minua? Välispiikeissään Cody ChesnuTT tiesi myös jotain, minkä moni unohti sanoa: Pori is cool! Sitä se on, vaikka monesti moitteita saakin. Ainakin LP48! oli taas viikon ajan täynnä laadukasta, yllättävää, kiinnostavaa rytmimusiikkia.

Iskutaktiikka: Hidas esileikki, jonka jälkeen shokkirakastuminen.
Ihannekumppani: Frank Ocean. Miehet voisivat kinastella siitä, kuunnellaanko Gill Scott-Heronia vai Jay Z:tä. Lopulta päädytään kompromissiin, laitetaan ne yhtä aikaa soimaan ja keksitään uusi soulin alalaji.

Cody ChesnuTT.

Maria Kivimaa kävi kesäkuussa katsomassa brittipopin legendaa The Stone Rosesia puistokeikalla Lontoossa. Edes tuhansien känniurpojen läsnäolo ei onnistunut vesittämään toissa vuonna comebackin tehneen manchesterilaisyhtyeen karismaa.

Teksti: Maria Kivimaa, kuva: Geffen

The Stone Roses
Finsbury Park, Lontoo
8.6.2013

Missä muussa tahansa tilanteessa seuraava skenaario aiheuttaisi vähintäänkin tuskallisen allergiareaktion: pelto täynnä tuhansia umpihumalaisia manchesterilaisia juntteja, puolentoista tunnin jonotus kaljatelttaan, pieniä ilotulitteita näiden edellämainittujen manchesterilaisjunttien käsissä ja pahasti epävireistä laulantaa niin lavalla kuin yleisössä.

Mutta The Stone Rosesin kohdalla mikään muu ei tulisi kyseeseenkään.

Ian Brown huokui kuihtuneenakin madchester-karismaa samalla intensiteetillä kuin yleisö halusi vuosikymmenten takaa muistaa.

Eikä kukaan varmasti tälle keikalle laadukasta musiikkiesitystä tai rauhallista leuannyökytysta katsomaan tullutkaan. The Stone Roses on aikakautensa edustaja, olennainen siivu 1980-luvun huuruisaa Manchesteria. Se on ilmiö ennemmin kuin tasapainoinen orkesteri, ja koostuu yhtä paljon nostalgiannälkäisistä faneistaan kuin varsinaisista muusikoistaan. Aivan kuten kaksikymmentä vuotta sitten. Sillä erotuksella tosin, että sen fanit olivat tuolloin kaikkea muuta kuin nostalgiannälkäisiä.

Musiikkisnobbailulle ei pimenevässä perjantai-illassa ollut tilaa – eikä tilausta. Myötahäpeän sijasta keikan suvantohetket tuntuivat vain jollain masokistisella tavalla kuuluvan asiaan: laahaava Going Down, b-raita johon ei ole livenä koskettu yli kymmeneen vuoteen, saattoi olla eräs heikoimpia ikinä todistamiani livemusiikkihetkiä (ja kyllä, olen ollut todistamassa Bob Dylanin nykykuntoa), eikä Stop It pannut paljoa paremmaksi. The Stone Roses kuulosti paikoin järkyttävän huonolta.

Mutta tähän valitus sitten loppuukin. Suurin osa keikasta oli Ian Brownin tasaheikkoa mölinää, mutta se oli sitä sellaisella tunteella, ettei kylminkään kyynikko voinut olla sulamatta. Brown, kuihtuneenakin, huokui madchester-karismaa samalla intensiteetillä kuin yleisö halusi vuosikymmenten takaa muistaa (tämä ei ollut teini-ikäisten ilta), kitaristi John Squire oli tikissä, ja rummuissa Reni yltyi muutamaan huikeaan sooloon, mairea hymy huulillaan.

Eikä Lontoossa säästelty vanhoja hittejä: avausbiisina kuultiin I Wanna Be Adored, ja Fools Goldin kohdalla sitä muisti, taas miksi The Stone Roses kuului aikansa kiinnostavimpiin ja edistyksellisimpiin yhtyeisiin. She Bangs the Drums oli jälleen Brownin äänelle turhan suuri haaste, kuten oli myös Waterfall, mutta jollain ilveellä, ehka Squiren virheettömän kitaroinnin ja yleisön paatoksen ansiosta, biisistä saatiin jopa kaunis.

Ja mihinpä muuhun tämä olisi voinut päättyä kuin I Am the Resurrectioniin? Viimeisen viiden minuutin aikana Finsbury Parkin ilma väreili euforiaa, ruumiineritteitä, lämmintä olutta ja, anteeksi nyt vain, rakkautta. (Olimme tosin tuntia aiemmin estäneet parikin aluillaan olevaa tappelunujakkaa)

Ensimmäistä kertaa järjestetty urbaaniin musiikkiin ja erityisesti rappiin keskittynyt festari tarjoili hetkiä huumeluolista, New Yorkin lounge-klubeilta – sekä iskelmäradion äärestä.

Teksti: Laura Korpikunnas, kuvat: Nelly Tatti

Hustle HKI
The Circus ja Henry’s Pub, Helsinki
19.-20.7.2013

Perjantai 19.7.

Perjantai-iltapäivänä Helsingissä sataa. Kehnosta kelistä huolimatta The Circuksen eteen on kerääntynyt sinnikkäiden, sateenvarjoin varustautunein rap-fanien joukko, joka odottaa malttamattomana tuoreen Hustle Hki –festivaalin alkamista.

Artistivalinnoillaan festivaali tuntuu iskeneen juuri siihen markkinarakoon, jolle lienee ollut tilausta. Suomessa ei juuri ole nähty tapahtumaa, joka toisi yhteen rapin kotimaiset ja ulkomaiset tekijät myös underground-puolelta, Tampereen Blockfestia ehkä lukuun ottamatta. Juuri siksi esimerkiksi Action Bronson ja Big K.R.I.T. lienevät erittäin tervetulleita vieraita.

Muutama päivä ennen festivaalin alkamista tapahtuma päätettiin siirtää Suvilahdesta Kampin Henry’s Pubiin ja The Circukseen. Säädöstä huolimatta väki tuntuu löytäneen paikalle. Kun ovet vihdoin avataan puolisen tuntia aikataulusta myöhässä, ainakin kaikki alaikäiset paikallaolijat ovat innoissaan. Heitä on paljon. Keikkojen alkaessa meno anniskelualueen ulkopuolella tuntuu olevan paljon kovempi.

Siirto keskustaan on varsin passeli ratkaisu. Varsinkin alkuillasta Circuksessa on niin väljää, että Suvilahden kokoinen alue olisi varmasti ollut vielä liian iso. Teflon Brothersin esittäessä In Tolu –biisiään jengiä alkaa olla mestoilla jo sen verran, että kädet nousevat uskollisesti ilmaan joka puolella klubia. Viimeisenä kuultu Valkoisten dyynien ratsastajat soi sellaisella paatoksella, että kappale kuulostaa jo melkein iskelmältä.

Teflon Brothers.

Iskelmä tulee mieleeni myös Tefloneiden jälkeen esiintyneestä No Smoking Teamista, sillä Edu Kehäkettusen ja Davon meininki on yllättäen sangen olematonta katsottavaa. Biisien, kuten Kullii ja Saaks mä murista sun muffinssiin, lyriikat eivät toki “hajuton, mauton, väritön” –kategoriaan kuulu, mutta muuten kaikenlainen viihdyttävyys on tipotiessään.

Kaksikon esiintymisiin olennaisena osana kuulunut sekoilu loistaa poissaolollaan. Herrat mainostavat keikan olevan ensimmäisiä, jonka he vetävät selvin päin. Karua, mutta ilman sekoilun tuomaa viihdearvoa meno on suorastaan haljua, vaikka miehet sentään kinastelevat toverillisesti tuttuun tapaansa.

Illan edetessä käy selväksi, ketä paikalle on tultu katsomaan.

”Riff Raff, Riff Raff”, malttamaton yleisö mylvii puhvelilauman tavoin.

Pajari käryää niin voimakkaasti, että seuralaiseni epäilee jonkun polttelevan takahuoneessa. Herran saapuessa viimein lavalle tunnelma on suorastaan ärhäkkä. Edessäni seisova poika leopardikuvioisessa snapbackissa on niin innoissaan, että hän intoutuu kavereineen aloittamaan moshpitin.

Laskettelulaseja muistuttaviin aurinkolaseihin verhoutunut Riff Raff (tai RiFF RaFF, kuten oikeaoppinen kirjoitusasu kuuluu) suihkuttaa shamppanjaa yleisöön kuin mikäkin formulatähti.

”X these haters out like tic-tac-toe”, lopottaa mies yksitoikkoiseen tapaansa Deion Sandals –biisissä. Teksasilaisräppärin monotoninen tyyli jakaa varmasti mielipiteitä, mutta yhtä kaikki, kunnon show’n hän kyllä osaa rakentaa.

Lil Mama I’m Sorry jatkaa Riff Raffin terävän sanailijan taitojen esittelyä: ”MC Hammer can’t touch me, your freestyle is disgusting.” Keikan loppupuolella huolellisesti ilmaa kauhovat kädet ja muut rap-kliseet alkavat jo hieman ärsyttää. Kädet käyvät toki muillakin esiintyjillä, ollaanhan sitä sentään räppiä tultu kuuntelemaan, mutta vähitellen hommasta alkaa mennä maku. Keskityn pohtimaan, onko miehen siksak-muotoon leikattu parta aito vai tatuoitu.

Rif Raff.

Samassa Riff Raff kuuluttaa lavalle seuraavana esiintyvän newyorkilaiskollegansa Action Bronsonin. Nallekarhumainen mies ilmestyy lavalle polttaen sikaria ja viinirypäleterttua kädessään pidellen. Kokkinakin kunnostautunut Bronson malttaa kuitenkin luopua tertustaan, ja kun se lentää yleisöön, Circuksen katto on revetä.

Vaikka Bronson sanailee huolettomasti tutuista teemoista, eli huumeista, seksistä ja tietysti ruoasta, on hänessä kuitenkin tyyliä. Hepun flow kulkee niin vaivattoman oloisesti, että se suorastaan soljuu korvissa. Eikä mies jää edeltäjästään jälkeen show-meiningissäkään.

”Helsinki make some noise”, hän yhtäkkiä huutaa ja katoaa yleisön sekaan. Ihmiset poukkoilevat sekopäisinä edestakaisin yrittäessään päästä koskettamaan norsunluutornistaan laskeutunutta tähteä edes sekunniksi.

”Take me upstairs”, kuuluu samassa huuto jostain riehakkaan ihmismeren keskeltä. Hurmio laantuu hetkeksi, kun kaikkien katseet halkovat ympäri klubia Bronsonia etsien. Mainion Shirazin ensitahdit huiluineen kaikuvat ilmoille, ja mies pompahtaa taas näkyviin yläkerran kulmauksesta. Bronson jatkaa matkaansa aina kerroksen toiselle puolelle napaten välillä ällistyneitä ihmisiä kainaloonsa. Kaiken kruunaa hitti Strictly 4 My Jeeps, joka pitää huolta siitä, että karhunhalaukseen päässeet varmasti kusevat hunajaa keikan jälkeen.

Ja aivan kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi, takaisin estradille kivutessaan Bronson heittää vielä lavalla seisseen naisen killumaan rennosti olkapäälleen.

”Thank you to every motherfucker”, hän huikkaa chillisti hetken päästä ja poistuu lavalta huutomyrskyn saattelemana.

Action Bronson.

”Peace Finland, peace”, kiiruhtaa Riff Raff lavalle huutamaan. Mitään muuta miehistä ei enää kuulla, vaikka porukka janoaa vielä lisää. Euforian vallassa olevalla yleisöllä kestää hetki tajuta, ettei kaksikko ole tulossa takaisin. Ajatus siitä, että joku jäljellä olevista suomalaisista esiintyjistä voisi päästä edes hipaisemaan Bronsonin keikan sekopäistä fiilistä, on kerta kaikkiaan mahdoton. Aivan kuin järjestäjät olisivat halunneet pelata varman päälle buukkaamalla kotimaiset takuuvarmat tanssittajat viimeiseksi.

Bronsonin jälkeen Ruudolf ja Karri Koira ovat kuin tylsiä väsyneitä setiä. Settilista on niin ennalta-arvattava, ettei sitä pelasta edes Doupeimmat jumala seivaa.

Illan päättänyt JVG:n, Sini Sabotagen, Mäk Gäliksen ja Kevin Tandun performanssi puolestaan on jopa vielä värittömämpi. Tandun energinen Huomenta Suomi –veto tuo esitykseen edes ripauksen eloa. Mutta sekin nuupahtaa nopeasti, ja lava tuntuu olevan vain täynnä jengiä, joka heiluttelee käsiään kivasti sinne sun tänne. ”Kesäloma aa, kesäloma aa”, yleisöä huudatetaan. Hohhoijaa, ette sitten parempaa keksineet.

Lauantai 20.7.

Festivaalin toisena päivänä Circuksen lava on selkeästi pyhitetty jenkkinimille ja häröilylle, sillä illan aikana mestoilla häärivät rap-mestarit Eevil Stööstä Danny Browniin.

Mestareista puheen ollen, suomirapin saralla sellaisen aseman on jo aikoja sitten vakiinnuttanut eräs henkilö, jota ilman rap-festari ei tuntuisi miltään. Kyseessä on luonnollisesti Asa, joka helli Hustlessa fanejaan soittamalla aimo tukun toivebiisejä aina Avaimen ajoilta asti.

Erityisesti Roihuvuori ja miehen Wu-Tang Clan-lainein maustama Punainen tiili keräävät oikeutetusti suurimmat aplodit. Mitään uutta ja ihmeellistä settilista ei sinänsä tarjoa, mutta kuten sanottu, nykyään Asa tuntuu voivan tehdä melkein mitä tahansa – ja onnistua silti joka kerta. Kitaristivahvistus dj + tuplaaja –kombon tueksi on nappivalinta ja tuo virkistävää vaihtelua Jätkäjätkien keikkoihin.

Eurocrackin eli Julma-Henrin ja RPK:n ollessa esiintymisvuorossa Circus muuttuu hämyiseksi huumeluolaksi. Taustakankaalla vilisee nyrkkirautojen, vasaroiden ja muiden kivojen pikkuesineiden kuvia. Douppii douppaa nostaa yleisön kädet konemaisesti ilmaan Julma-Henrin päräytellessä ärräänsä.

Lavalla ramppaa vierailijoita ehtimiseen, mutta he jäävät auttamatta moottoriturpa Henrin jalkoihin. ”Nyt ne vitun kädet ylös, tää on ryöstö”, hän räyhää mikrofoniin. Kenellekään tuskin jää epäselväksi, mikä biisin nimi on. Ryöstö, luonnollisesti.

Gracias.

Millä säilytetään festaritunnelma myös klubiolosuhteissa? No teknisillä ongelmilla tietysti! Graciaksen taustakankaan näkymä saadaan oikeannäköiseksi tovin säätämisen jälkeen, ja herran Noah Kinillä vahvistettu show voi alkaa. Simppelisti rullaavaa menoa tulee Mon€y-biisin ajaksi avittamaan vielä Ekow. Miesten flow’t pelaavat yhteen erittäin mallikkaasti. Viimeistään HKI sulattaa helsinkiläisyleisön sydämet puolelleen. Tyylikkyyden puolesta voitaisiin tosin yhtä hyvin olla viileällä newyorkilaisella lounge-klubilla. Se on tässä pelkästään hyvä asia.

Graciaksen ja kumppaneiden jälkeen yleisön raikuvat huudot vaativat Eevil Stöötä lavalle jo ennen KCMD Mafian astumista valokeilaan. Joka puolella tuntuu yhtäkkiä olevan Stöö-paitaisia miehiä, ja ainakin yksi hiihtopipo vilahtaa ihmismassan keskellä.

Tunnelma singahtaa pikavauhtia hämärämpään suuntaan, kun Stöö pamahtaa tovereineen mestoille. Stöö itse näyttää saatananpalvojakokouksen ylipapilta lukiessaan lyriikoita ääneen roudauslaatikon yllä. Yleisö hurrailee näennäisen ihastuneena, mutta Memphis-soundia vierastavalle meno on turhan tasapaksua.

Kun KCMD Mafia on saanut häröilynsä päätökseen, Danny Brownin on aika avata illan jenkkiputki. Hän väläyttelee harvahampaista hymyään ja näyttää omistavan koko lavan. ”You never get on without a radio song, so this my radio song, this my radio song”, Brown latelee näppäriä totuuksia nasaaliäänellään.

Danny Brown.

Ainakin eturivin jäseniin terävät riimit uppoavat kuin veitsi voihin. Lavan edustalla pidetään kovasti ääntä keikan loppuun saakka. Brownin poistuttua pari eturiviläistä muodostaa kämmenistään sydämen ja nostaa kätensä juhlallisesti ilmaan. Perjantain Action Bronsonin keikan kaltaiseen kokonaisvaltaiseen hurmokseen ei kuitenkaan päästä. ”Mitä, eiks jengi tienny näitä biisejä”, kuulen jonkun huutavan kaverinsa korvaan ja ajattelen, että se joku puhuu ihan asiaa.

Seuraavana vuorossa oleva Big K.R.I.T. pääsee aavistuksen lähemmäs Bronsonin keikan aiheuttamaa kaaosta. Miehen kavutessa lavalle Michael Jordanin pelipaita yllään vieressäni mikserialueen takana seisova tyttö intoutuu nimittäin bailaamaan niin hurjasti, että alueen aita on kaatua.

Big K.R.I.T:illä jos kenellä on sitä kuuluisaa swagia. Hän pitää yleisön vaivattomasti otteessaan juuri sopivalla röyhkeydellä, mutta välttyy kuitenkin olemasta liian nokkava. ”Put your middle fingers in the air”, hän käskee ihan pokkana, kaikkien totellessa sokeasti kuin pässit talutusnuorassa. Ja mikseivät tottelisi, sillä helvetti, hänessä on tyyliä! My Trunk hyppyyttää porukkaa oikein olan takaa.

Big Krit.

Vaikka ylitsevuotavia aplodeja satelee viikonlopun aikana yhdelle jos toisellekin esiintyjälle, siitä, kuka on kaikkien naisten ehdoton suosikki, ei jää epäilystäkään. Lauantain viimeinen ja siten koko festivaalin pääesiintyjä, Los Angelesista kotoisin oleva Miguel nimittäin järjestää sellaisen show’n, ettei kirkumiselle ole tulla loppua.

Miguel antaa fanien – anteeksi, naisten – odottaa itseään. Paidaton rumpali lämmittelee yleisön siihen pisteeseen, että itse artistin laulaessa ensimmäiset tahdit hunajaisella äänellään ovat kaikki jo aivan pähkinöinä. Livebändin tarjoama mättöbiitti kuulostaa sen rinnalla hippasen koomiselta, mutta ainakin naiset kirkuvat kaikkialla.

”And I can’t wait”, Miguel kiekuu The Thrill –kappaleessa kuin John Legend ikään. Sähkökitara soi niin rouheasti, että olo on kuin stadionilla rock-konsertissa. Eikös tässä pitänyt olla rap-keikalla? Mies kiusoittelee yleisöä tämän tästä vetämällä paitansa reunaa ylöspäin. Liike aiheuttaa joka kerta ehtymättömän huutomyrskyn.

Biisit soivat sellaisella voimalla, että Miguel olisi luultavasti pystynyt pitämään homman kasassa myös Suvilahdessa. Hitit, kuten How Many Drinks, ovat räjäyttää klubin liitoksistaan. Ihmiset bilettävät kuin viimeistä päivää, joku vetää sytkärin liekkiä edestakaisin ilmassa ja artisti itse opettaa yleisölle LA-tervehdyksen.

”Amazing energy all night long”, Miguel kiittelee lopetellessaan keikkaansa ja häipyy jättäen naiset jälleen kirkumaan. Kansa alkaa vähitellen valua kohti narikkaa ja kotejaan kasvoillaan ryytyneet, mutta onnelliset ilmeet. Jos niitä käy uskominen, Hustle HKI näkee varmasti päivänvalon ensi vuonnakin.

Rihanna onnistui saamaan konservatiivisemmankin istumakansan ylös penkeiltään, vaikka Euroopan-kiertueen päättäneessä Helsingin-keikassa olikin havaittavissa pieniä väsymyksen merkkejä, raportoi Anton Vanha-Majamaa Hartwall-areenalta.

Teksti: Anton Vanha-Majamaa, kuvat: Jana Blomqvist

Rihanna
Hartwall-areena, Helsinki
28.7.2013

Jos oman vartalon korostaminen onkin myöhemmin keikan aikana usein tarpeetonta ja jopa mautonta, istuu se tähän täydellisesti. Tämän Rihanna osaa.

Tärkeimmät ensin: loppuunmyydylle Hartwall-areenalle esiintyneen Rihannan konsertti alkoi vain kymmenisen minuuttia ilmoitettua myöhemmin. Tämä oli helpotus niille, jotka odottivat Hietsun hyisessä illassa yli tunnin viimeksi, kun barbadoslainen poppari täällä vieraili. Diivan elkeistä häntä on syytetty muutoinkin, myös nyt käynnissä olevan Diamonds-maailmankiertueen tiimoilta.

Diivailu näkyy ainakin siinä, kuinka Rihanna nojaa edellistä keikkaansa enemmän taustanauhoihin. Vahvan alun jälkeen hän ottaa yhä vähemmän lauluvastuuta, eikä usein jaksa avata suutaan, vaikka parempaakaan tekemistä ei lavalla olisi. Yleisöä laulatetaan paljon, myös kappaleissa, joita se ei koskaan ole ottanut omakseen. Laulaja myös purskahtelee nauruun kesken kappaleiden. Kyseessä on kiertueen Euroopan-osion viimeinen konsertti, joten loma häämöttää selvästi jo.

Tämä on hienoinen pettymys, kun muistaa, millaisia rock-tähden elkeitä hän Hietsussa esitti sitten, kun lopulta pääsi lavalle. Silloin hän oli pop-tähti, joka osasi kantaa vastuunsa livekokemuksen luomisessa. Nyt vaikutelma on paljon ristiriitaisempi.

29 kappaleen mittainen konsertti jakautuu viiteen näytökseen. Niistä ensimmäinen on visuaalisesti kutkuttavin: jättiscreeneillä pyörii antiikin veistoskuvastoa psykedeelisiin kaleidoskooppikuvioihin yhdistänyttä taidetta, joka kehystää sekä esiintyjää että ruuduille välillä heijastettua yleisöä. Keikan aloittaa Unapologetic-levyltä napattu Mother Mary -slovari, jonka Rihanna esittää polvillaan rukoillen. Yllään hänellä on Riccardo Tiscin suunnittelema upea, katumuotia haute coutureen yhdistelevä parka, joka istuu yhtälailla alkuhartauteen kuin sitä seuraavaan hiphop-swaggeriin.

(Klikkaa nähdäksesi suurempana.)

Kitarassa sooloilee edellisen kiertueen tapaan Extreme-kitaristi Nuno Bettencourt. Kummasta tulikaan lopulta se suurin rock-stara, hänestä vai Rihannasta?

Musiikillisesti ensimmäinen näytös nojaa uuteen tuotantoon. Phresh Out the Runway, Talk That Talk tai Pour It Up eivät ole kappaleina kummoisia, mutta viehättävän energiset tanssikoreografiat ja Rihannan välitön läsnäolo tuovat niille ryhtiä. Esiintymisessä on enemmän suunnitelmallisuutta kuin kahden vuoden takaisella festarikeikalla, mikä ei välttämättä ole huono asia.

Cockiness (Love It) toimii yllättäen livenä paremmin kuin levyllä. Yksitoikkoinen ja kaksimielinen hömppäbiisi saa lihaa luidensa ympärille, kun Rihanna leikkii haaroillaan ja hamuaa kädellään kookasta kullia jalkojensa väliin. Jos oman vartalon korostaminen onkin myöhemmin keikan aikana usein tarpeetonta ja jopa mautonta, istuu se tähän täydellisesti. Tämän Rihanna osaa.

Reggae-vaikutteinen toinen näytös on konsertin sympaattisin. You Da One, Man Down ja lopulta keikan ensimmäinen jättihitti, Rude Boy, soivat leppoisan seksikkäinä samalla kun ruuduille heijastetaan kuvia popparista poliisin pidättämänä. Näytös myös osoittaa, kuinka rikkaasta perinteestä Rihanna on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt jo ammentaa: alun modernista hiphopista siirrytään vaivatta karibialaiseen rytmimusiikkiin, ja luvassa on vielä housea, r&b:tä ja rockiakin.

Jälkimmäisestä hyvänä esimerkkinä käy Rated R:ltä poimittu Rockstar 101, jonka ympärille rakennetaan moottoripyöristä, nahkasta ja pyrotekniikasta koostuvaa maskuliinista kuvastoa. Esiintymiseen tuo ironisen piirteen se, että kitarassa sooloilee edellisen kiertueen tapaan Extreme-kitaristi Nuno Bettencourt. Kummasta tulikaan lopulta se suurin rock-stara?

Kuten niin usein, kokee intensiteetti notkahduksen pakollisessa slovarivaiheessa. Rihanna on vahvimmillaan silloin, kun hän pääsee härnäämään, hyppimään ja näyttämään keskisormea. Loveeeeeee Song on toki Unapologeticin parhaita raitoja, erityisesti sillä vierailevan Futuren vuoksi, mutta kappaleet Love the Way You Lie, Take a Bow, Cold Case Love ja Hate That I Love You yhdistävä potpuri on voimaton. Ensinmainittu on toki omaelämäkerrallisuudessaan albumilta kuunneltuna, Eminemin osioilla ryyditettynä voimakas balladi, mutta saksittuna se ei ehdi nousta siivilleen.

(Klikkaa nähdäksesi suurempana.)

Tämä kaikki on lopulta tyyntä myrskyn alla, sillä viimeinen viidennes koostuu maailman suurimmista tanssibiiseistä. Kertoo jotain Rihannan valtavasta tuotannosta ja hittisilmästä, että tässä vaiheessa voidaan vielä kuin huomaamatta tiputtaa putkeen We Found Loven, S&M:n, Only Girlin, Don’t Stop the Musicin ja Where Have You Beenin kaltaiset kappaleet.

Näytös on musiikillisesti niin täydellisen energinen, ettei sen soisi koskaan päättyvän – eikä sen tarvitsisi, sillä tanssihittejä jää takataskuihin vielä kosolti. Täysi areena tanssimassa Calvin Harrisin biittien tahtiin on kaunista nähtävää, kun mukaan vaivautuu vihdoin hyvä prosentti konservatiivisempaa istumakansaakin.

Siksi Staysta ja Diamondsista koostuva encore tuntuukin vain ja ainoastaan lussulta. Ei yleisöä voi ensin kiihdyttää bailaamaan paikkojaan märiksi, ja sitten luottaa kahteen tylsään voimaballadiin illan sinetöijinä. Kiertueen draaman kaari olisikin kaivannut viilausta: jos suosiolla nojattaisiin enemmän Rihannan vahvuuksiin, kuultaisiin slovarien ja parin uudemman fillerin sijaan sellaisia nyt pois raakattuja biisejä, kuten S.O.S., Cheers (Drink To That) ja Pon De Replay.

Toisaalta täytyy arvostaa sitä, ettei kiertueen käsikirjoituksessa mennä aivan helpoimman kautta. Sopii vain toivoa, että seuraavalla kerralla Rihanna myös sitoutuu paremmin sen toteuttamiseen eikä luota siihen, että vähäpukeinen keskivartalo hoitaa puhumisen.

Puuttuva lenkki Musen ja viihdeteollisuuden välillä on popcorn, toteaa Susanne Salmi raportissaan brittiyhtyeen massiivisesta Helsingin-keikasta.

Teksti: Susanne Salmi, kuvat: Jana Blomqvist

Muse, Mew
Olympiastadion, Helsinki
27.7.2013

Oli aika, jolloin Musessa ja Mew’ssa oli paljon samaa.

Asiaan perehtymätön saattoi jopa sekoittaa yhtyeet keskenään. Paitsi samankaltaiset nimet, bändit jakoivat tennistossuissa itsensä hurmioon hyppivän fanikunnan. Vaihtoehtorockin aikajanalla orkesterit sijoittuivat lähelle toisiaan, ja niille saattoi povata tasavertaisen kivistä tulevaisuutta musiikillisen kunnianhimoisuuden ja markkinavoimien ristivedossa.

Sitten alkoi tapahtua kummia.

Katsomo lankeaa markkinavoimien houkutuksiin: paperirahaa ja hiuksia revitään, kun jokainen kynnelle kykenevä yrittää saada haltuunsa matkamuiston Musen yhdeksänneltä Suomen-keikalta.

Jossakin välissä Musesta kasvoi 2000-luvun mahtipontisin rockbändi, joka buukataan Olympiastadionille vain seitsemän kuukautta yhtyeen edellisen Suomen-vierailun jälkeen. Kuin muselaisen hegemonian alleviivaamiseksi lämmittelijäksi valikoituu Mew. Kaukana ovat muinaiset yhdenvertaisuuden ajat, kun Tanskan taiderockylpeyden logo printataan kiertuejulisteisiin onnettoman pienellä.

Pieni on yhtye Olympiastadionin lavallakin. On kuin kuluneet vuodet rockin aallonharjalla olisi äkkiä pyyhkäisty pois ja miehet nyhtäisty suoraan taidekoulusta tälle aivan liian valtavalle areenalle. Erityisen eksyneeltä vaikuttaa laulaja Jonas Bjerre, jonka liikkeet ovat vaivaantuneita ja vokaalitkin välillä vähän mitä sattuu.

Viimeistään Bjerren laulaessa Chinaberry Treen aikana ensirakkaudestaan tulee kuulijalle vähän hassu olo. Tuntuu jotenkin sopimattomalta, että humanistisen tiedekunnan ikuisuusopiskelijalta näyttävä tanskalainen vuodattaa tuntonsa koko kantakaupungin kuultaviksi.

Onneksi pienestä bändistä lähtee sentään iso ja täyteläinen soundi. Yltiönaiivi ensirakkauskuvasto jää taakse, ja Bjerren lauluäänen heiveröisyyskin lakkaa häiritsemästä. Noin tunnissa yhtye paahtaa läpi lähes kaikki tuotantonsa kulmakivet – hieman yllätyksettömästi, mutta ammattitaitoisesti ja ennen kaikkea kauniilta kuulostaen. Harmoniat ovat niin kohdallaan, että ajoittain selkäpiitä kylmää.

Erityisesti Am I Wry? No nostattaa hyvän olon aallon, joka kietoo puolustuskyvyttömän kuulijan vastustamattomasti syleilyynsä. Ihastuttavalta kuulostaa myös Snow Brigade, joka aikaansaakin permannolla innostunutta liikehdintää.

Sen kummempia reaktioita yleisöltä on kuitenkaan turha odottaa. Mew tuntuu olevan monelle läsnäolijoista vain pakollinen kuriositeetti, jota on kuunneltava puolella korvalla varatessaan itselleen paikkaa viidennestä rivistä tai valmistautuessaan baarin puolella edessä olevaan koitokseen. She Spider sentään yllyttää kenttäyleisön yhteistaputukseen, joka jatkuu ehkäpä minuutin verran vain törmätäkseen väistämättä tahtilajin muutokseen.

Tässä lieneekin yksi selitys sille, miksi Mew ei ehkä koskaan lakkaa kuulostamasta hitusen koomiselta stadionolosuhteissa: vaikka muutama anniskelualueella piipahtanut neito tanssiikin kuin viimeistä päivää, estävät läsnä olevat progevaikutteet tehokkaasti laajamittaisemman pyllynpyörityksen. Sen sijaan uusimman Muse-levyn paljonpuhuttu kokeellisuus on ajoittain silkkaa Skrillexiä Daft Punkin päälle paukutettuna. Ei liene epäselvää, kumpaa keitosta on helpompi lähestyä.

Kun vielä hittibiisi 156 hukutetaan valitettavan laahaavaan syntikkamattoon, on viimeinenkin toivo yleisön sulattamisesta menetetty. ”In a big big way I am really small”, laulaa Bjerre ja katselee haikeana edessään saavuttamattomana avautuvaa kakkoslavaa, jolle on asiaa ainoastaan illan päätähdellä.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun Olympiastadionin videovelhojen työskentely jättää toivomisen varaa. Mew’n kaltaiselle bändille se voi koitua kohtaloksi: kun kamera laahaa laiskasti perässä tai valitsee mahdollisimman epäedustavan kuvakulman, ei yhtyeen piskuinen lavapreesens riitä tarjoamaan kylliksi silmänruokaa suuria elämyksiä janoavalle yleisölle. Kentällä kaksi teinityttöä näkyy retkottavan selällään maassa, silmät nauliintuneina pilvettömällä taivaalla kelluvaan kuumailmapalloon.

Katseeni harhailee ohitseni lipuvaan Muse-muovikassiin. Onko niillä oikeasti jo viralliset muovikassitkin?

Minun katseeni puolestaan harhailee ohitseni lipuvaan Muse-muovikassiin. Onko niillä oikeasti jo viralliset muovikassitkin?

Muovikassibongailuun kyllästyttyäni siirrän huomioni takaisin lavalle – kreivin aikaan, sillä Comforting Soundsin myötä tapahtuu yllättävä käänne: Bjerre puhkeaa leveään hymyyn ja muuttuu äkkiä vastustamattomaksi! Saataisiinkohan tätä lisää?

Ei saada. Täydellisen kaunis hetki on ohitse, ja tanskalaiset poistuvat takavasemmalle. Samalla kellonlyömällä katsomoon astelee lapsiperhe valtavan popcorn-kulhon kanssa. Illan viihdespektaakkeli lähestyy vääjäämättömästi.

”Vieläkö se on yhtä massiivista?”, on ystäväni tiedustellut aiemmin kuultuaan illan määränpäästäni. Arvelen hänen tarkoittaneen Musen musiikkia, mutta melko suurieleiseltä vaikuttaa myös keikan ulkomusiikillinen osuus: jo ennen soitannon alkua yleisöä herättelemään lähetetään kolossaalinen robotti, joka pakottaa jaloilleen viimeisenkin taivaalle tuijottelijan.

Paahtomaissia kauhovien lasten silmät säihkyvät kilpaa peltihökötykseen upotettujen punaisten valojen kanssa. Itselläni olisivat popcornit jo menneet väärään kurkkuun, mutta ehkä liikkuvat jättirobotit ovatkin leikki-ikäisten viihdekulutuksessa merkittävämmässä asemassa kuin omassani.

Robotti painuu kuitenkin välittömästi unholaan brittirokkareiden ilmestyessä lavalle. Puhun ilmestymisestä, sillä aistini eivät ehdi rekisteröidä bändin entréeta sen kummemmin. Sen sijaan havaitsen permannolla vimmatusti raivoavan käsivarsien meren sekä lavan ylle leiskahtavat tulipatsaat, jotka käristävät ihoa katsomossa saakka. ”The time, it has come to destroy your supremacy”, keulahahmo Matthew Bellamy laulaa. Asetelma on julkea – omasta ylivallastaan rockmusiikin kentällä Bellamy yhtyeineen ei aio luopua vielä pitkään aikaan.

Musen Matthew Bellamy. (Klikkaa kuvaa nähdäksesi sen suurempana.)

Uudelta The 2nd Law -albumilta poimitun avauksen jälkeen kuullaan vanha tuttu Supermassive Black Hole, joka saa yleisön villiintymään yhä hurjemmin. Kappaleen nimessä esiintyvä adjektiivi sopisi täydellisesti kuvaamaan kaikkea Stadionilla meneillään olevaa. Saundit ovat valtavat, kaikki on valtavaa. Ensiapupiste ruuhkautuu, kun soitellen sotaan lähteneet ilmestyvät vaatimaan korvatulppia.

Yksi konsertin kohokohdista koetaan heti kättelyssä. Uuden levyn Panic Station funkkaa keikkaolosuhteissa hämmästyttävän toimivasti, vaikka sen olemus on kaikin puolin mahdollisimman kaukainen niin edellisbiisin altsurock-Musesta kuin seuraavana kuultavan Resistancen stadionnostatuksestakin.

Juustoisinkaan diskofunk ei kuitenkaan anna lupaa unohtaa maailmanjärjestyksessä vallitsevia epäkohtia, joilta salaliittoteorioihin ilmeisen lopullisesti sukeltanut Bellamy tuskin koskaan saa rauhaa. Taustakankaalla ensimmäisen maailman päämiehet runtelevat sinistä planeettaa tanssiaskelin sulassa sovussa kosmisten liskosaksofonistien kanssa.

Sinänsä viihdyttävät ja varsin hyvin toteutetut animaatiot vaihtuvat pian astetta lihallisempaan performanssiin. Rahamiehiä solvaava Animals marssittaa lavalle likaisen pörssihain, joka vallastaan juopuneena syytää seteleitä yleisön niskaan. Ja niin katsomo lankeaa markkinavoimien houkutuksiin: paperirahaa ja hiuksia revitään, kun jokainen kynnelle kykenevä yrittää saada haltuunsa matkamuiston Musen yhdeksänneltä Suomen-keikalta.

Musen lavashowta. (Klikkaa kuvaa nähdäksesi sen suurempana.)

Kun bisnesmies on saanut opetuksen ja saateltu onnellisesti haudan lepoon, soittaa basisti Chris Wolstenholme pätkän Ennio Morriconen Huuliharppukostaja-teemaa. Hengästyttävän performanssin puristuksessa itse musiikin paluu illan keskiöön tuntuu miellyttävän raikkaalta. Lisäksi kaikki bändin keikalla aiemmin käyneet tietävät, että huuliharppu lupaa hyvää: morriconelaiset sävelet voivat enteillä vain Knights of Cydoniaa, joka on yhä yksi Musen hienoimpia kappaleita. Vaikka yhtye reuhtoo kahdella uusimmalla levyllään kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin, ei se ole onnistunut osumaan edellä mainitun kaltaiseen kultasuoneen.

Jos Mew näytti Olympiastadionin lavalla pikkuruiselta, niin Muse ei tahdo mahtua samoihin puitteisiin millään.

Niinpä tuntuvatkin seuraavat kappaleet vähän mitäänsanomattomilta. Kuullaan muun muassa rumpu- ja bassorymistelyä, jonka aikana Wolstenholme ja rumpali Dominic Howard pääsevät esittelemään teknistä taituruuttaan ilman suuruudenhullua päällysmiestään, sekä jokseenkin yhdentekevä diskoraita Follow Me, joka on tanssimusiikkia tanssimista karsastavalle rock-väelle.

Pahin rimanalitus on uuden levyn tympeä Liquid State, jonka aikana laulajan rooli annetaan Wolstenholmelle. Suutari pysyköön lestissään ja Wolstenholme bassossaan, sillä mies on valitettavan keskinkertainen rocklaulaja. Jopa Bellamyn operettimaneerit säästävät korvaa paremmin kuin Wolstenholmen ahdistavan Nickelback-tyylinen revittely.

Jotta Muse pääsisi sinkoamaan itsensä ääripäästä toiseen vielä yhdellä mittarilla, koetaan keikan kliimaksi vain hetkeä edellä kuvaillun karmeuden jälkeen. Vuoden 2003 Absolution-levyltä poimitut singlet Time is Running Out ja Stockholm Syndrome muotoutuvat keikan musiikillisiksi helmiksi, jotka soivat jykevästi ja itsevarmasti. Jälkimmäisen raastavat ”I wish I could” -huudot pääsevät lähemmäs perinteistä rockmusiikkia kuin mikään muu tällä keikalla kuultu. Kitara hajoaa ja samassa rytäkässä rumpukin.

Ja katso! Koko yleisö on riemulla mukana, käsivarsien valtameri myrskyää, vaikka ylimääräiset tehosteet on näiden kappaleiden aikana karsittu Musen mittapuulla minimiin. Eikö tässä ylenpalttisia efektejä tarvittukaan? Vain tilaa musiikille? No jopas.

Nähtäväksi jää, uskaltaako brittikolmikko vielä joskus hieman löysätä pipoaan ja karsia vaihteeksi show’staan kaikkein räikeimpiä sirkuselementtejä. Miesten musisointi on niin itsevarmaa ja teknisesti taitavaa, ettei sen soisi hautautuvan lopullisesti viihdeteollisuudesta tuttujen manööverien alle.

Ehkä toivoa on, sillä illan aikana koetaan myös huumorin pilkahduksia. ”I have finally seen the light”, fiilistelee Bellamy Madnessin lyriikoita silmillään takuuvarmasti jokaisen valonsäteen blokkaavat aurinkolasit, jotka toimivat kätevästi myös minikokoisina screeneinä. Aurinkolasiestetiikan hyödyntäminen jatkuu tuonnempana solistin heiluessa ympäriinsä kanyewestmäisissä shutter shades -laseissa. Lieneekö Bellamykin matkalla kohti messiaskompleksia?

Musen lavashowta. (Klikkaa kuvaa nähdäksesi sen suurempana.)

Jos Mew näytti Olympiastadionin lavalla pikkuruiselta, niin Muse ei tahdo mahtua samoihin puitteisiin millään. Blackoutin aikana yleisön yläpuolelle kohoaa valtavaa hehkulamppua muistuttava kuumailmapallo, josta tipahtaa esiin akrobaatti. Bellamy loikoilee selällään lavalla. Kuumailmapallot ja loikoilu ovat näemmä muodissa tänään. Muse soi taustalla oikein nätisti, mutta sitä ei taida kukaan huomata juuri nyt.

Jotta suuruudenhulluus saavuttaisi täydellisen lakipisteensä, kuullaan Unsustainable. Lava kylpee punaisessa valossa, dubsteb-jytke täyttää Stadionia ympäröivän ilmakehän ja jättiläisrobotti kokee toisen tulemisen. Screenillä näytetään, kuinka teinityttö puhkeaa kyyneliin. Vähemmästäkin.

Kun Bellamy päätöskappale Starlightin aikana yllyttää yleisön laulamaan sanoja our hopes and expectations uudelleen ja uudelleen, löydän itseni pohtimasta rockmusiikin ja viihteen suhdetta.

Täyttyivätkö yleisön odotukset?

Kuinka pitkä matka autotallista on stadioneille? Missä vaiheessa robotin rakennusmateriaaleja kannattaa alkaa haeskella?

Kumpi on parempi: Mew, jonka keikka on vähän kuin pistäisi levyn soimaan ja ryhtyisi tutkailemaan poutapilviä, vai Muse, jonka konsertissa joutuu keskelle 3D-toimintaleffaa?

Kaatuikohan popcorn-kulho?

Onneksi Starlight on sentään hyvin tyylipuhdas stadiontunnelmointi. Hieno juoni Muselta säästää kappale viimeiseksi. Tämä on onnellinen loppu, aivot nollautuvat. Pää täyttyy epämääräisen lämpimistä ajatuksista, jotka kannustavat kohti paitakojua ikiomaa Muse-muovikassia hakemaan.

Tero H. Savolainen raportoi Latvian suurimmilta festareilta, jossa nähtiin muun muassa The xx:n ja Sigur Rósin edustama varsin vakuuttava esiintyjäkaarti.

Teksti ja kuvat: Tero H. Savolainen

Positivus
Salacgriva, Latvia
19.-21.7.2013

Perjantai

Kolmipäiväiseksi kasvanut Positivus-festivaali järjestettiin Latvian Salacgrivassa jo seitsemännen kerran. Juhla on Latvian suurin festivaali. Sitä voidaan pitää myös Viron suurimpana, vaikka juhla kymmenen kilometriä maan rajojen eteläpuolelle onkin, sillä virolaiset olivat vahvasti läsnä sekä lavoilla että yleisössä. Yhteensä Salacgrivaan suuntaa viikonlopun aikana 30 000 juhlijaa.

The xx:n minimalistinen ja spastinen tanssi on täynnä latenttia eroottisuutta kitaraa soittavan Romy Mattley Croftin ja basisti Oliver Simin välillä.

Positivuksen musiikillinen linja painottuu elektro-, indie- ja pop-rockiin. Festivaalin perjantain käynnisti kakkoslavalla virolainen Elephants from Neptune, joka vastasi päälavojen rokeimmasta annista. Alkuillasta huolimatta bändi puhalsi eteenpäin kotiyleisön edessä kuin tuuli aavikolla.

Päälavalle ensimmäisenä nousi itävaltalainen Elektro Guzzi. Kolmen miehen ryhmän suoltamat biisit vaikuttavat sämplereillä ryyditetyn rock-bändin jumittavilta treenijameilta. Päälavalla kello seitsemän bändi on väärässä ajassa ja paikassa. Musiikki sopisi parhaiten aamuyön tansseihin kohti auringonnousua.

Kun Elektro Guzzin kenkien tuijottelu loppui, Iiris pääsi näyttämään, että lavalla on tarkoitus esiintyä. Valloittava ja aivan ihana virolaisneito aloitti keikkansa reippaalla tempolla, juoksenteli pitkin lavaa ja huudatti yleisöä “Do you feel love?”. Vastaushuuto oli positiivinen. Musiikillisesti Iiris liikkuu Björkin ja Kate Nashin viitoittamalla tiellä. Lavaolemus tuo mieleen metsän satuolennon ja pikkutyttömäisesti narskahteleva lauluääni tukee samaa mielikuvaa.

Viron popittaren kanssa lavalle nousi yhden biisin ajaksi latvialainen Instrumenti. Odotukset yhteisvedon suhteen olivat korkealla Instrumentin vuoden takaisen mahtavan Positivuksen keikan ja Iiriksen vahvan aloituksen jälkeen. Yhteisbiisi tuntui kuitenkin puuduttavalta ja tunnelma otti luisua alaviistoon. Onneksi Instrumenti poistui takavasemmalle ja Iiris sai jatkaa vahvaa suoritustaan.

Iiris (klikkaa nähdäksesi suurempana).

Perjantain suomalaisartistit löytyivät rantalavalta. Jesse ja Jimi Tenor onnistuivat houkuttelemaan rantaviivan ja lavan väliin jäävälle hiekalle ison joukon tanssijoita. Kanadalainen Crystal Castles kiskoi kuitenkin suurimman yleisömassan päälavan eteen ja Palma Violets houkutteli brittirockin ystävät kakkoslavalle.

Illan tummuttua kakkoslavalle nousi latvialainen legenda Zodiaks. Bändi kuulostaa Kraftwerkin hotkaisseelta Vangelikselta, eli siis avaruusdiskolta. Bändi julkaisi ensimmäisen levynsä Latvian neuvostotasavallassa vuonna 1980 ja bändiä on luukutettu vinyyleiltä ympäri neuvostomaita. Zodiaksin retrosynat ja -biitit ja viulumelodiat kuljettelivat lavan ympärille pakkautunutta yleisöä pitkin aika-avaruutta.

Onneksi Noah and the Whalen puolitoista tuntinen folk-pop-setti palautti takaisin maan pinnalle. Bändi otti yleisönsä taidoilla, laulatti perässään ja johdatti päälavan perjantain seesteiseen päätökseen.

Lauantai

Lauantain iltapäivään oli katettu joukko baltialaisia bändejä. Päälavalla soitti Latvian Blues Band, kakkoslavalla The Sound Poets ja Sibyl Vane. Koko joukko pääsee livahtamaan ohi korvien ruoka-alueella harhailun, vintage-vaate- ja käsityöläiskioskien katselun ja yleisen heräilyn vuoksi. Viiltävän hieno laulaja-lauluntekijä John Grantkin pääsee livahtamaan ohi silmien ja korvien. Ei olisi pitänyt missata, koska keikkaa hehkuttivat niin monet.

Charli XCX (klikkaa nähdäksesi suurempana).

John antoi tilaa kakkoslavalla Charli XCX:lle. Keikan alussa lavan edusta on täynnä istuskelevia ihmisiä, mutta eloisa Charli saa vähitellen takamukset nousemaan ja liittymään hänen tempoilevaan tanssiin.

Yleisömäärästä päätellen Imagine Dragons oli lauantain odotetuin bändi. Laujaja Dan Reynolds paukutti laulaessaan näyttävästi erilaisia perkussioita ja rumpupädejä. Bändi kuulosti massiiviselta ison bassorummun kumistessa tahtia tanssijalkaa. Dan hyppi, hymyili ja otti yleisönsä haltuun “Latvia, we love you. Paldies!” -huudoilla. Kansa, joka laulaa, näyttää omistautumisensa erityisesti Radioactiven pärähtäessä käyntiin. Rokkipoliisienkin täytyi ottaa kädet pois taskuista, kun koko kenttä huusi mukana ja alue muuttuu pomppivaksi ihmislihaksi.

Imagine Dragonsin lataamaa energiaa pääsi purkamaan kakkoslavalle, jonne oli noussut neljän ranskalaisen muodostama dj-ryhmä C2C. Neljän miehen rivi mustien pöytien takana ei luulisi näyttävän miltään. Vaikka se ei tanssikansaa olisi haitannutkaan, miekkoset järjestävät levynpyöritystaisteluita ja huudattivat yleisöä skrätsäyksen perässä pitääkseen lavatapahtumatkin katsomisen arvoisina.

C2C (klikkaa nähdäksesi suurempana).

Päälavan päättäjäisissä Sigur Rós vyörytti islantilaista äänimaisemaa Latvian männikköön kuin purkautuva tulivuori. Tunnetila on valtava ja yleisössä tipahteli kyyneleitä. Lavarakennelma hehkulamppuineen oli kaunis. Taustakangas suolti psykedeelisiä visuaaleja. C2C:n dj-setin jälkeen oli kuitenkin hankalaa kääntää itseään matalatempoiseen postrock-moodiin. Sigur Rós toimii paremmin konsertissa, jossa väsyneiden jalkojen ja muovituoppien sijaan voi antaa ajatuksen leijailla musiikin mukana. Onneksi Sigur Rós suo siihen uuden mahdollisuuden Helsingissä marraskuussa 2013.

Sunnuntai

Sunnuntaiaamuna saadaan viimeinenkin kaksi päivää odotettua festarisadetta. Meteorologit puhuivat kilpaa ukkoskuuroista, pilvimassoista ja jatkuvasta kaatosateesta. Onneksi luonto on eri mieltä eikä tihkutus riitä kastelemaan edes paitaa. Kuravellikylpijät saavat tyytyä Riianlahden viileään veteen.

Sigur Rós (klikkaa nähdäksesi suurempana).

Päälavan päivä starttasi suomalaisvoimin, kun suomalaisen musiikkiviennin kärkinimeksi tituleerattu French Films aloitti. Bändi kertoi välispiikeissään olevansa itsekin yllättynyt, että paikalle saapui ihmisiä katsomaan jo iltapäivällä. Kitaravetoinen poppi upposi sujuvasti ja päälavan päivätanssit saatiin käyntiin.

Brittiläinen No Ceremony///, jonka nimessä todellakin on kolme vinoviivaa, ja kanadalainen Suuns jatkoivat kakkoslavalla. Päälavalle nousi ranskalainen Team Ghost. Kolmikosta krautrockia, psykedeliaa ja yhdistelevä Suuns olisi ollut jälkiviisaana kiva käydä katsomassa. Myös M83:n perustajajäsenen Team Ghost olisi pitänyt katsoa, vaikka sillä hetkellä tuntui paremmalla kävellä taidelavalle katsomaan latvialaista improvisaatioteatteria ja stand-upia.

Tajuttuani, että kumpikaan taidemuodoista ei avaudu, jos latvian kieltä ei osaa muutamaa sanaa enempää, oli aika siirtyä katsomaan Tom Odellia. Odellin latvian sanavarasto oli kehittynyt huomattavasti ennen lavalle nousua ja hän huuteli ahkerasti sanaa paldies eli kiitos. Hän kehui Latviaa, latvialaisia ja sanoi harkitsevansa jo muuttoa maahan. Söpö ja karismaattinen laulaja-pianisti keräsi latvialaisilta kovat huudot. Omien herkkien pianoballadien lisäksi Tomppa jaksoi hakata pianoaan brutaalisti. Beatlesiltä lainattu Get Back toimi ryhmän rujossa käsittelyssä loistavasti.

Newyorkilainen Darwin Deez soittaa pirteää pop-rockia. Ryhmästä tuntui huokuvan iloisuutta ja kepeyttä lavan täydeltä ja nelikko väläytteli ajoittain yhteistanssikuvioita sekä rivissä että jonossa. Tanssiharjoitteiden lisäksi keikasta jäi mieleen laulusolistin ohimokiehkurat, mikä kertonee musiikin vaikuttavuudesta.

Kun Michael Kiwanuka nousi päälavalle, etummaisesta naisrivistöstä kuului huuto: “I love your afro”. Michael ja kitaristi ratkesivat nauruun. Naurun lakattua kitaristi sulki silmänsä ja soitti keikan läpi silmät ummessa. Mitäpä suotta katsekontaktiin ryhtymään, kun voi fiilistellä luomien takana. Musiikkimaailman tietoisuuteen Kiwanuka nousi voitettuaan BBC:n Sound of 2012 -kilvoittelun leppoisalla folkahtavalla soulillaan. Kiwanukan ääni on hyvin lämmin ja herkkä. Positivus otti Kiwanukan vastaan avosylin ja soitanta rullasi eteenpäin määrätietoisella pehmeydellä.

Michael Kiwanuka (klikkaa nähdäksesi suurempana).

Ennen päälavan Two Door Cinema Clubia kakkoslavalla kävi tanskalainen Efterklang. Efterklangin maalaileva musiikki ei temmannut mukaansa kuin pienen ryhmän lavan edustalla. Two Door Cinema Club puolestaan nauttii siihen verrattuna jättisuosiosta. Bändi soitti kaikkien aikojen ensimmäisen ulkomaan keikkansa Positivuksessa vuonna 2009, jonka jälkeen bändin tiet ovat kulkenut maailmaa ristiin rastiin. Tällä kertaa ryhmä vetää perussuorituksen harmaissa puvuissaan, mutta yleisö pomppii mukana ja hoilasi. Bändi näytti olevansa britti-indien kirkkain tähti Baltiassa.

Two Door Cinema Club (klikkaa nähdäksesi suurempana).

Bändi, jonka nimessä on kolme huutomerkkiä, aloitti kakkoslavalla. Koska !!!-yhtyettä kuvataan disco-punkiksi, oli se tarkastettava, vaikka bändillä outo nimi onkin. Bändi on ohjeistanut, että nimen saa lausua chk-chk-chk, mikä helpottaa bändistä keskustelua. Kolme huutomerkkiä osoittautuu varsin tanssittavaksi. Kalifornialaisten biitti on tukevaa, solisti sätkii alushousuilta näyttävissä shortseissaan retromuuveja ja katoaa välillä sheikkaamaan yleisön sekaan. Erinomaisen energistä meininkiä, vaikka määritelmän punk-osuus jääkin epäselväksi. !!! puristi tanssikansan pohkeista viimeiset mehut pois.

Onneksi Positivuksen päätösaktin The xx:n keikalla ei tarvitse tanssia vaan liikehtiä. Bändin minimalistinen ja spastinen tanssi on täynnä latenttia eroottisuutta kitaraa soittavan Romy Mattley Croftin ja basisti Oliver Simin välillä. Muusikot ovat pukeutuneet mustaan, valoilla alleviivataan korutonta esiintymistä ja musiikkia. Bändi ei hymyile tai flirttaile. Kerran tosin Croftin huuli näyttää nytkähtävän hymyn suuntaan yleisön hurratessa, mutta pokka pitää. Keikka on täydellinen, kun täysikuu nousee esiin puiden takaa. The xx päättää keikan Introlla ja Angelsilla ja ryhmän lataama tunnepommi purkautui voimakkaasti. Yleisön kasvoilla näkyi taas kyyneleitä.

Parempaa päätöstä ei sunnuntaille ja onnistuneille kolmipäiväiselle festivaalille olisi voinut olla.

Virve Nyyssönen kävi tarkastamassa Turun Aurajoen ympäristöön levittäytyneen Down by the Laituri -tapahtuman tämänkesäisen tarjonnan.

Teksti ja kuvat: Virve Nyyssönen

Down by the Laituri
Turku
24.-28.7.2013

Saavun reilu puoli tuntia ennen geimien alkamista hakemaan festaripassiani. Ikävä kyllä en todellakaan ole ainoa. Jono on pitkä kuin nälkävuosi! Se kiemurtelee halki hotelli Marina Palacen aulan ja sihisee äkäisesti mennessään. Reilun puolen tunnin jonotuksen jälkeen olen asianmukaisesti rengastettu ranteestani ja saanut kaulaani tuulessa lepattavan muovilätkän.

Rakkauden Festivaali, here I come!

Ennen tätä keskiviikkopäivää en ole koskaan kuullutkaan Gangster Of Love -bändistä. Mutta koska kyseessä on kaverini naapurin bändi, niin onhan se nähtävä! Tai siis olisi ollut, jos olisin vaan kerennyt ajoissa paikalle. En päässyt brassailemaan sillä ainoalla biisillä, jonka bändiltä tiedän. “Gangster of Love on jo soinut”, ystäväni informoi ja katsoo minua säälien. Tajuaa tarjota sentään bissen lohdukkeeksi. No, kerrankos sitä.

Gangster of Love.

Muutamaa bisseä (ja leppoisaa bajamajajonossa vietettyä hetkeä) myöhemmin, jostain Turha Julkkis -formaatista ponnistanut juontaja juttelee yleisölle mukavia ja arvuuttelee: “Mitä Batmanin kaveri Robin tekee koulussa? No, viittaa tietenkin!”. Kansa hörähtää. Helsingin Viralliset Vampyyrit, The 69 Eyes, on aloittamassa keikkaansa. Se on osa X-albumin vekkulisti nimettyä kiertuetta, I Know What You Did Last Summer Tour 2013. Valoisaan alkuiltaan nähden sirkusteltassa on paljon tummanpuhuvaa goottienergiaa.

Love Runs Awayn jälkeen kuullaan vanhempaa tuotantoa: Gothic Girliä, Dance D´amouria ja Wasting the Dawnia. The Chairilla bändi saa yleisön taputtamaan ja Feel Berlinin aikana villiintymään lopullisesti. Ne, joka väittää, että silmät ovat vain teinityttöjen bändi, ovat pahasti hakoteillä. Eturivissä sekä nuoret kundit että vanhemmat rouvashenkilöt hoilaavat antaumuksella biisien mukana. Minä en laula, sillä Jyrki69:n Elvis-muuvssit saavat minut unohtamaan kaiken muun. Olen hämmentynyt. Keikka etenee rutiinilla, muttei rutinoituneesti. Setti päättyy Lost Boysin säveliin, jonka jälkeen rumpukapulat ja plektrat menevät kierrätykseen. Onneksi Jyrki69 osaa lohduttaa Mamban legendaarisilla sanoilla: “Vielä on kesää jäljellä.”

Ja se kesä jatkuu musiikin merkeissä. Mokoma on kokoelma hassunnäköisiä hippejä. Vaikka kitaroiden taakse jäävistä sanoituksista ei saakaan selvää, nämä hipit ovat elekielestä päätellen helvetin äkäisiä. “Perkele! Saatana! Lappeenranta!”, yleisökin huutaa. Ovatko nämä biisinnimiä vai onko Lappeenranta vain mainitsemisen arvoinen paikka tässä kohtaa iltaa? Mutta missä ovat Turku-huudot? Bändin uutuusarvon haihduttua haihdun minäkin. Turun ilta on lämmin kuin lapamadon henkäys.

Matkalla kotiin pohdin festivaalin teemaa. Kuinka se ilmenee käytännössä? Vai onko se vain markkinointitiimin keksimä riihikuiva slogan, vailla sen syvällisempää tematiikkaa? Seuraavana päivänä päätän laajentaa näkökulmaani ja hyppään turkulaisia nähtävyyksiä esittelevään Jokke Jokijunaan. Junassa on tunnelmaa. Ei kuitenkaan tietoakaan rakkaudesta. Keski-ikäinen mies valittaa, valittaa ja valittaa. Muutama ulkomaaneläväkin on matkaan eksynyt. Junaemännän tönkeröenglanti aiheuttaa suunnatonta myötähäpeää. Tekee mieli hypätä ulos liikkuvasta junasta. On aika vaihtaa vesille.

Katselen DBTL:n hulinaa Jokke-jokilautan kannelta käsin. Aurajoessa lilluva Jokke ei paljon eroa meriä kyntävistä sisaruksistaan. Sama turakaismeininki, miinus taxfreetuliaiset. Polttoöljy haisee, kaiuttimista soi vaivaannuttavan huono musiikki. Gangnam Style jos mikä on raskasta musiikkia, sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta ainakin henkilökunnalla on hyvä meininki.

DBTL:n torstai on selvästi profiloitunut vanhemman festariyleisön päiväksi. Ja jottei puuma kyllästyisi, täytyy sille tietenkin heittää vähän nuorta lihaa. Sen DBTL on tehnyt Jonne Aaronin muodossa. Jonne on päätynyt vietteleväksi herkkupalaksi tikun nokkaan. Näistä aineksista syntyy myös uusi maailmanennätys! Huikeaa.

Anssi Kela lataa heti alkuun kaikki vanhemmat hittibiisinsä. Teltta alkaa täyttyä tätienergiasta. Kukkamekkojen helmat hulmuavat, siideri virtaa. Meno alkaa muistuttaa firmojen pikkujouluja. No, kerrankos sitä. Vaikka aikuinen nainen olenkin, en ilmeisesti kuitenkaan tarpeeksi aikuinen. Entourageni äänestyksessä Torren pihvi voittaa Paula Koivuniemen 0-1. Sorry, Paula.

Seuraavana päivänä retongit hulmuavat vielä vinhemmin kun vuorossa on festivaalin virallinen humppapäivä. Rakkauden Festivaali saa vihdoin nimelleen vastinetta, kun kaksi pariskuntaa purjehtii sen puitteissa avioliiton satamaan. Seremonian jälkeen vastavihityt avioparit tanssivat häävalssin Unelmavävyt-yhtyeen tahdissa. Artistilistalla on myös Neljänsuoraa ja Sillanpäätä. Eipä ihan minun juttuni tämäkään kattaus. Päätän suunnata Naantaliin muumeja tapaamaan.

Lauantaina suuntaan Helsinkiin. Valinta oli kieltämättä äärimmäisen vaikea: Musen keikka Olympiastadionilla vai DBTL Martti Servoineen ja Sleepy Sleeperseineen. Ilta on onnistuneempi kuin osasin odottaakaan. Löydän rakkauden lisäksi aimo tukun rahaa. Muse-rahaa.

Ah. Ihana sunnuntai. Ihana Turku. Ihana aurinko. Ihana kävely Aurajoen rannassa. Ihana Isac Elliot esiintymässä The Alueella. Ihana teinityttöjen hysteerinen kirkuminen. Ihana Kertun hampparibuffet jonne pääsen karkuun edellä mainittua. Iisakki-parka ei pääse karkuun. Love hurts.

Tuomas Jalamo kävi katsomassa nuoruutensa lempibändiä Helsingin The Circuksessa ja koki sekavia tunteita.

Teksti ja kuva: Tuomas Jalamo

Smashing Pumpkins
The Circus, Helsinki
4.8.2013

Teini-ikäisenä luulin olevani ainut ihminen, jonka suosikkibändi oli Smashing Pumpkins. Kuuntelin kannettavasta cd-soittimestani Mellon Collie & The Infinite Sadness -levyä koulumatkoilla ja koin senkaltaista romanttista yksinäisyyttä, joka on mahdollista ainoastaan 14-vuotiaana. Kaikkien muiden musiikkimaku oli huono, eikä kukaan tuntunut välittävän Maailman Parhaasta Yhtyeestä. Myöhemmin olen saanut huomata, että en ollut niin uniikki lumihiutale kuin kuvittelin: Pumpkins vaikuttaa koskettaneen tavalla tai toisella noin joka toista 80-luvulla syntynyttä. Tämä oli selvää myös yhtyeen keikalla Circuksessa. Yleisö koostui kolmeakymppiä lähestyvistä hahmoista, jotka olivat mitä todennäköisimmin nuoruudessaan omistaneet bändin yhtä suurella yksinoikeudella kuin minäkin.

Billy Corganin puolesta oli helppo olla iloinen samalla tavalla kuin ystävän, jolla on mennyt viime aikoina huonosti. Vaikka kaikki oli periaatteessa hyvin, tuntui energia ja nostattava kiukku hävinneen.

Tosiasia on kuitenkin se, että Smashing Pumpkins on kaikilla mittapuilla megabändi. Tai ainakin oli suurimmassa nousujohdanteessaan 90-luvun lopulla. Sitten yhtye hajosi hitaasti sisäisiin ongelmiinsa. Vuonna 2007 ilmestynyt comeback-levy Zeitgeist oli minusta niin huono, että kieltäydyin käymästä sitä seuranneella Suomen-keikalla. Tämä ei ollut se Smashing Pumpkins, joka sai minut soittamaan kitaraa ja kirjoittamaan lyriikoita mantsanvihon sivuille. Uusi kokoonpano tuntui ennemminkin otteensa menettäneen laulaja-kitaristi Billy Corganin voipuneelta yritykseltä elvyttää kuollutta hevosta. Netissä biisi kerallaan julkaistu (ja edelleen keskeneräinen) Teargarden by Kaleidyscope vain pahensi asiaa.

Sitten bändi yllätti takavasemmalta viime vuonna ilmestyneellä Oceania-levyllä. Se ei sykähdyttänyt samalla lailla kuin Mellon Collie tai Siamese Dream, mutta ensimmäisen kerran pitkään aikaan Corgan oli saanut aikaiseksi musiikkia, jonka olisin hyväksynyt yhtyeen alkuperäiskokoonpanon viimeiseksi jääneen Machina/Machines of God -levyn jatkoksi Zeitgeistin sijaan.

Jotakin on kuitenkin peruuttamattomasti kadotettu. Ilman ystäväni Facebook-päivitystä olisin unohtanut keikan päivämäärän. Jos kertoisin tämän 14-vuotiaalle itselleni, reaktio olisi varmasti ikävää katseltavaa. Teini-ikäisenä juoksin sisään porttien auetessa ja ostin t-paidan. Nyt saavuin paikalle juuri ennen show’n alkua ja tilasin baarista kaljan ja fisun. Rohkaisuryyppykään ei silti auttanut, sillä tunsin yleisön sekaan sukeltaessani lähinnä syvää pelkoa.

Mikäli keikka osoittautuisi huonoksi, olisin pahimmassa tapauksessa pilannut hyvät muistot nuoruuden sankaristani ja ajasta, jolloin olin vakuuttunut siitä, että minulla ei tulisi koskaan olemaan Pumpkinsin lisäksi muita jumalia. Lyöttäydyin samanikäisen ja -näköisen kaverini seuraan, joka ymmärsi huoleni ja nyökkäili vakavana. ”Hyvin se menee”, hän vakuutti.

Corgan ja bändi astuivat lavalle. Sydämeni hakkasi kuin tuplabasari. Uuden levyn Quasar ei kuulostanut pahalta. Space Oddity -versiointi toimi paljon paremmin kuin olisi uskonut. Sitten soivat Disarm ja Tonight, Tonight. Stand Inside Your Lovesta esitetty versio oli miellyttävän lähellä levyversiota, joka on aina ollut enemmän mieleeni, kuin biisistä usein soitetut puoliakustiset versioinnit. Encorena soitettu, Mellon Collien aliarvostettu helmi Porcelina of the Vast Oceans oli ihan yllättävä ja nokkelakin lopetus.

Kappalelista oli sinänsä hyvin rakennettu kokoelma uutta ja vanhaa. Tämä oli kuitenkin täysin toissijaista. Iltani pääosassa olivat nimittäin ne hyvin sekavat tunteet, joita vanhentuneen Corganin näkeminen edessäni ilmielävänä herättivät. Corgan on mielessäni ennemminkin symboli, kuin todellinen ihminen. Siinä missä joku muu olisi keikan aikana pohtinut Circuksen kaikuvissa tiloissa puuroutunutta miksausta tai soitettujen hittibiisien määrää, minä mietin yläasteaikaisia angsteja ja sitä yhtä rumaa paitaa, jota käytin lukiossa. Mitäköhän sille tapahtui? Mihin se katosi?

Corgan näytti tyytyväiseltä, kertoi Linnanmäki-aiheisen vitsin ja hymyilikin välillä. Hänen puolestaan oli helppo olla iloinen samalla tavalla kuin ystävän, jolla on mennyt viime aikoina huonosti. Silti aika oli syönyt rokkaria: ennen livenä niin agressiiviset Ava Adore ja Bullet With Butterfly Wings soitettiin läpihuutona. Paitsi että Corgan ei jaksa enää huutaa. Nuorempana hän rääkyi ja raakkui livetilanteessa lähes aina. Vaikka kaikki oli periaatteessa hyvin, tuntui energia ja nostattava kiukku hävinneen. Tai ehkä puhun sittenkin taas itsestäni.

Keikan päätyttyä valuin yhdessä muiden kanssa kohti narikkajonoa. Sanapari ”ihan hyvä” toistui useasti. Enimmäkseen puhuimme kuitenkin kaikesta muusta kuin itse konsertista. Vieressäni keikalla seissyt mies muisteli surumielisesti hymyillen bändin keikkaa Tukholmassa vuonna 1998. Samalla ymmärsin, että juuri tästä Smashing Pumpkinsissa on nykyään kyse: yhden kadotetun sukupolven yhteisestä nostalgiatripistä. Cirkuksen konsertti oli kuin pyhiinvaellusmatka, jonka tarkoituksena oli selvittää keitä olimme, mitä meistä tuli ja miksi. Huvittavinta on se, että pyysimme vastauksia uupuneelta rockbändiltä, joka on olemassa enää vain sen vuoksi ettei oikein osaa olla olemattakaan. Emme tainneet kokea valaistustamme.

Biisilista:

Quasar
Panopticon
Starz
Space Oddity (David Bowie)
Disarm
Tonite Reprise
Tonight, Tonight
Pinwheels
Oceania
If There is a God
Ava Adore
Bullet With Butterfly Wings
One Diamond, One Heart
Pale Horse
Gossamer
Cherub Rock
Stand Inside Your Love
United States
The Celestials
Porcelina of the Vast Oceans

Kaisaniemenpuistossa koettiin melkoinen spektaakkeli, kun Neil Young & Crazy Horse kurittivat yleisöä mahtavalla äänivallillaan.

Teksti ja kuva: Tuukka Hämäläinen.

Helsinki Classic Festival: Neil Young & Crazy Horse, J. Karjalainen, Latebirds Allstars
Kaisaniemenpuisto, Helsinki
5.8.2013

Heti porteista astuessani tajuan olevani keski-ikäisten paratiisissa. Tänne tulevat nostalgiannälkäiset post-nelikymppiset heilumaan ja tuttujaan morjestelemaan. Okei, lievää liioittelua: Onhan paikalla parikymppisiäkin, mutta ikäjakauman painotus käy silti heti selväksi.

Avauskappaleen Love and Only Love hillittömät revittelyt avaavat keikan sellaisella intensiteetillä, että alan epäillä Youngin tuhlaavan kaiken energiansa jo alkumetreillä. Pelkoni osoittautuu kuitenkin aiheettomaksi.

Aiemmin muun muassa Stingin tähdittämä Helsinki Classic on tänä vuonna järjestetty Neil Youngin ympärille, ja rock-legenda onkin houkutellut paikalle yli 15 000 kuulijaa. Mikäpä siinä, hienoa että vanha kultakurkku vieläkin kiinnostaa. Nuorempaa kuulijakuntaa ei tosin niinkään paljon, ellei sitten nuoriso ole kokenut liki 90 euron lippuja turhan tyyriiksi.

Tähtivieraiden avustama Latebirds-kokoonpano aloittelee jo ennen ilmoitettua esiintymisaikaansa valtaosan yleisöstä ollessa vielä porttien ulkopuolella. Latebirdsiin suhtaudutaan hieman varauksella, vaikka setti onkin klassikkopainotteinen. Tuomo Prättälän, Anssi Kelan, Jonna Tervomaan ja Tokelan tukemana yhtye esittää muun muassa Don Henleyn ja The Bandin tuotantoa.

Positiivisin yllätys on kuitenkin Anssi Kelan Bruce Springsteen -imitaatio Atlantic Cityssä. Kelahan kuulostaa vähintään yhtä Brucelta kuin Bruce itse!

Toisena lämppärinä esiintyvä J. Karjalainen villitsee yleisöä Telepatialla, Väinöllä ja Avaruuden ikkunalla. Hyvin tuntuu uppoavan, keski-ikäisten kaljatuopit senkun heiluvat. Itse vanhenen Karjalaisen keikan aikana 20 vuotta. Viimeistään Sydänlupauksen kohdalla alan kaivata omakotitaloa ja eläkekassaa.

Onneksi Neil Young nousee pian lauteille Crazy Horse -yhtyeensä kanssa rockaamaan rähmät pois silmistä. Avauskappaleen Love and Only Love hillittömät revittelyt avaavat keikan sellaisella intensiteetillä, että alan epäillä Youngin tuhlaavan kaiken energiansa jo alkumetreillä.

Pelkoni osoittautuu kuitenkin aiheettomaksi. Hullu Hevonen jaksaa laukata yli parituntisen setin, johon mahtuu niin klassikoita kuin uuttakin tuotantoa. Youngin soolona esittämät Heart of Gold ja Bob Dylan -coveri Blowin’ in the Wind saavat viimein passiivisen yleisönkin hieman laulamaan, mutta vasta Fuckin’ Upin huudatuksissa tunnelma nousee yhtyeen ansaitsemalle asteelle.

Keikan huippuhetkeksi muodostuu kuitenkin Psychedelic Pill -albumin ponnekas Walk Like a Giant, jonka vihellykset kaikuvat päässä vielä aamuyön tunteina. Loppurymistelyiden aikana roudarit ampuvat paperiroskaa lavalle. Piileekö siinä jokin syvempikin merkitys?

Young onkin yhtyeineen parhaimmillaan uusissa kappaleissa, vaikka myös Hey Hey, My My (Into the Black) ja Buffalo Springfield -kappale Mr. Soul taittuvat letkeästi. Pakollista Cinnamon Girlia laulaessaan on Youngilla lievästi tympääntynyt ilme, mutta niin hänellä on kyllä usein muutenkin.

Encorena Crazy Horse rytistää vielä Sedan Deliveryn ja siinä keikka sitten onkin. Rockin’ in the Free World ja After the Gold Rush jäivät kuulematta, mutta niin myös oma suosikkini Love and War (mitä olikin varmaan turha toivoa).

Lopputulema onkin, että aneemisesta yleisöstä huolimatta Neil Young lunastaa lupauksensa. Konsertti on tiukkaakin tiukempi ja pitää otteessaan loppuun saakka. Vaikka ilmassa lievää kansanjuhlan tuntua onkin, ei Youngin konsertti herätä samanlaista hurmosta kuin Bruce Springsteen jokaisella keikallaan. Se on sääli, sillä tällä näytöllä mies ansaitsisi paljon fanaattisemman yleisön.

Settilista:

1. Love and Only Love
2. Powderfinger
3. Psychedelic Pill
4. Walk Like a Giant
5. Hole in the Sky
6. Human Highway
7. Heart of Gold
8. Blowin’ in the Wind
9. Singer Without a Song
10. Ramada Inn
11. Cinnamon Girl
12. Fuckin’ Up
13. Mr. Soul
14. Hey Hey, My My (Into the Black)
*
15. Sedan Delivery

Olutfestivaali, 35 000 ihmistä ja Pet Shop Boys – täydellinen yhdistelmä?

Rock the Beach, osa 3: Jason Newsted, superenerginen Hayley Williams ja pelottava Rammstein

Ruisrockin perjantaissa britit tarjosivat tyylikkäimmät bileet, lauantai oli Paula Vesalan juhlaa

Miten niin sysimustat itsemurhabiisit eivät istu kesäpuutarhaan? – Minä ja Ville Ahonen akustisella keikalla

Ruisrockin sunnuntaita hallitsivat blondirockarit ja teatraaliset syntikkapopparit

Kuudes Aisti -raportti, osa 1: “Onneksi tällä helteellä hiki tuoksuu klubeilla vahvemmin kuin pieru”

Kuudes Aisti, osa 2: Showmiehiä sateessa, teknoa tropiikissa ja improvisaation ilotulitus

Kuudes Aisti, osa 3: “Thurston Moore, olen niin pettynyt”

Ilosaarirock-raportti: Hot Chip tarjosi hikiset tanssibileet, J. Karjalainen ikimuistoisen elämyksen

Ilosaarirock, osa 2: Sigur Rós mykisti tähtimatkallaan, Mustasch selvisi hyvin kovan paikan edessä

Iron Maiden tarjosi tasaisen murhaavaa heavylaukkaa, vaikka Bruce Dickinson ei ollutkaan ihan parhaimmillaan

Mitkä olivat Pori Jazzin kuusi kovinta esiintyjää, supliikkimiestä ja iskutaktiikkaa?

The Stone Roses -raportti Lontoosta: “Euforiaa, ruumiineritteitä, lämmintä olutta ja rakkautta”

Action Bronson ja Miguel olivat Hustle HKI:n kiistattomia kingejä

Laiskakin Rihanna sai vaivatta lietsottua täyden Hartwall-areenan hikiseen tanssihurmokseen

Muse on kasvanut bändiksi, jolle Olympiastadioninkin puitteet tuntuvat liian pieniltä

Pari äksää ja kolme huutomerkkiä puristivat tanssikansasta viimeisetkin mehut Latvian Positivus-festareilla

Oliko rakkauden festivaaliksi markkinoitu Down by the Laituri teemansa mukainen?

Smashing Pumpkins Helsingissä: uupunut rockbändi ja kadotetun sukupolven yhteinen nostalgiatrippi

Kaisaniemen Neil Young -kansanjuhla ei tavoittanut Springsteen-hurmoksen astetta